Tottapa siis hänen täytyisi kuolla. Hän oli kyllä monesti itsekin lausunut noin, mutta nyt tuli Tuonen sanansaattaja ja virkkoi samoin.
Niin, hänen täytyi kuolla, ei ollut mitään pelastusta, oi auttanut vastustaminen, hän ei sitä tahtonutkaan vaikka olisi voinutkin. Olihan hänen isänsä kuollut, niin hänen äitinsäkin; nyt tuli hänen vuoronsa.
Ja katkerin kaikista noista ajatuksista, jotka risteilivät hänen päässänsä, oli kuitenkin se että miksikä hän ei saanut kuolla yhdessä heidän kanssansa yhtä hyvin kuin täällä maantien ojassa kuin mikäkin eläin!
Ei, hän tahtoi vielä viimeisen kerran ponnistaa voimiansa ja astua metsään, etsiä sieltä rauhallisen paikan, jossa nukkuisi viimeiseen uneen piilossa kaikilta uteliailta silmiltä. Toinen tie kulki siinä ristiin, hän poikkesi sille ja noin viisikymmentä metriä tiestä hän löysi pienen avopaikan metsästä, jonka ruohikkoa koristivat kauniit punertavat digitaliskukat. Hän istahti kastanjapensaston suojaan ojentautui pitkäkseen ja pani kätensä pään alle niinkuin aina ennenkin iltaisilla nukkuessansa.
Kymmenes loka.
Jokin kuuma esine kosketti hänen kasvojansa ja saattoi hänen avaamaan silmänsä. Silloin kän peljästyi nähdessänsä suuren karvaisen pään kuvastuneena ylitsensä.
Hän tahtoi heittäytyä syrjään, mutta suuri kieli, joka voimakkaasti nuolaisi hänen kasvojansa, pidätti hänet paikallaan ruohikossa.
Vaikka se olikin tapahtunut sangen sukkelaan, niin hän ehti kuitenkin älytä mikä se oli. Tuo suuri karvainen pää oli aasin pää, ja suuren kielen nuoleskellessa oli hänellä aikaa ojennetuin käsiensä lomitse lähemmin tarkastella aasia.
"Palikar!"
Ja hän kiersi kätensä elukan kaulaan ja syleili sitä itkuun purskahtaen.