Mutta vielä enemmän kuin tuo puhtaus ja taskuissa helisevät omistamansa viisikymmentäviisi sousta häntä ilahdutti itseensäluottamuksen tunne, jonka kestetyt kärsimykset olivat hänelle tuottaneet. Olihan hänellä oikeuskin iloita siitä, ettei nääntynyt tuskiinsa, vaan pysyi lujana loppuun asti. Ja hän toivoi voivansa voittaa nekin esteet, jotka vielä kohoisivat hänen tiellensä. Vaikkei vaikein ollutkaan vielä voitettu, niin hän oli kuitenkin jo kestänyt vaarallisimmat ja tukalimmat kohdat, sillä nyt hän kaikissa tapauksissa oli päässyt matkansa perille.
Lähdettyään asemalta hän meni sulkusillan yli ja astui sitten reippaasti vihannoivien niittyjen poikki kulkevaa poppelipuiden ja raitojen reunustamaa tietä. Vähä väliä pilkahti tien vieressä pieni järvi tahi tekolampi, joiden rannoilla näkyi monta kalastajaa ongenvapa kädessä tarkasti katsellen kohoa. Heidän ympärillään oli kalastuskapineita, joista selvästi huomasi heidän kaupungista tulleiksi sunnuntaikalastajiksi. Lammikkojen loputtua kulki tie pitkin laajoja rahkasoita. Niiden punertavalla pinnalla näkyi suorassa rivissä pieniä mustia neliöitä, joista jo kaukaa pisti silmään valkoiset numerot. Ne olivat turvelohkareita, kuutioita, jotka oli pantu siihen kasoihin kuivamaan.
Kuinka usein olikaan hänen isänsä kertonut noista rahkasoista ja vesilätäköistä, jotka olivat muodostuneet niihin paikkoihin, mistä turpeita oli nostettu. Nuo suot olivatkin Sommelaakson merkillisyytenä. Samalla hän myöskin muisteli isänsä kertoneen noista innokkaista kalastajista, joita ei mikään sää pelottanut, ei kuumuus eikä pakkanen. Hän ei siis nyt ollut missään vieraassa paikassa, vaan päinvastoin tutussa ja rakkaassa seudussa, vaikka ei ollutkaan sitä ennen omin silmin nähnyt. Tutut olivat nuo paljaat, rosoiset harjanteet, jotka ympäröivät lakeutta; tuttuja harjanteita koristavat tuulimyllyt, joiden siivet ahkeraan pyöriskelivät tuulettomallakin ilmalla, merituulen vaikutuksesta, sen voima kun tuntui tänne asti.
Ensimäinen kylä tahi kauppala, johon Perrine saapui, oli sekin tuttu punaisine tiilitaloineen. Se oli Saint-Pipoy ja siellä olivat kaikki kutomatehtaat, joihin Maraucourtin kehruutehtaiden tuotteet vietiin kankaiksi valmistumaan. Ja ennenkuin ehti sinne asti hän näki eräästä kohdasta, jossa useita rautateitä yhdistyi, viisi kauppalaa nimeltä: Hercheux, Bacourt, Flexelles, Saint-Pipoy ja Maraucourt, ja hän tiesi niiden kaikkien olevan Vulfran Paindavoinen tehtaiden keskuspaikkoja ja tien yhtyvän Boulognen rautatieverkkoon. Laakson poppelipuiden välistä pilkisti kauppalain liuskakiviset kellontornit ja tehtaiden korkeat tiilipiiput. Sinä päivänä kun oli sunnuntai niistä ei kuitenkaan noussut tavallista korkeaa savupylvästä.
Kun hän astui Saint-Pipoyn kirkon ohi purkautui kansa juuri kirkosta messua kuulemasta ja kuunnellessansa ohikulkevain puhetta hän vielä tunsi Picardien hitaan murteen ja laulavan ääntämistavan, jota hänen isänsä niin usein oli matkinut huvittaaksensa häntä.
Saint-Pipoyn ja Maraucourtin välinen tie on kovin mutkikas maaperän kosteuden vuoksi. Kulkija ei senvuoksi sen molemmilla puolilla kasvavien pajupuiden väliltä voi nähdä kauas eteensä eikä taaksensa. Se olikin syynä että hän äkkiarvaamatta kohtasi nuoren tytön, joka astui sangen vitkaan ja kantoi suurta, painavaa koria käsivarrellaan.
Rohkaistuna viime päivien myötäkäymisestä Perrine puhutteli häntä kysyen:
"Tämähän tie vie Maraucourtiin, eikö niin?"
"Niin, ihan suoraan."
"Ihanko suoraan", kysäsi Perrine hymyillen; "minua mielestäni se ei ole minkään suora."