Huomattuaan että kehotus ei houkutellut Perrineä, La Rouquerie keksi toisen houkuttelukeinon.
"Silloin sinun ei tarvitse jättää Palikaria."
Se syy vaikutti silminnähtävästi paljon tehokkaammin. Mutta Perrine pysyi yhä sittenkin lujana.
"Minun täytyy mennä sukulaisteni luokse."
"Sukulaisesiko? Ovatko he pelastaneet henkesi niinkuin Palikar?"
"En tottelisi äitiäni ellen menisi!"
"Niin, mene sitten; mutta jos joskus kadut ettet ottanut vaaria tarjoamastani tilaisuudesta, niin älä syytä ketään muuta kuin itseäsi."
"Olkaa varma siitä että aina muistelen minulle osottamaanne hyvyyttä."
La Rouquerie ei ensinkään pahastunut Ferrinen kiellosta, vaan piti kunnollisesti lupauksensa ja sopi matkasta Amiensin tienoille asti ystävänsä, munienkauppiaan, kanssa. Kokonaisen päivän sai Perrine huvitella ajamalla hyvissä vaunuissa kahden virkun hevosen vetämänä, ja maata olkivuoteella vaatekatoksen alla, sen sijaan että hänen muuten olisi ollut pakko kulkea samaa vaivaloista tietä jalkapatikassa. Vertailessaan tätä matkatapaa entiseen tuntui hänestä vielä mukavammalta. Essentauxissa hän nukkui heinäladossa ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, hän tarjosi Aillyn rautatieaseman lippuluukussa viisifrangisensa, joka tällä kertaa otettiinkin estelemättä vastaan. Siitä hän sai takaisin kaksi frangia seitsemänkymmentä centimea ynnä lipun Picquignyhyn, jonne saapui kello yksitoista eräänä kirkkaana, lämpimänä aamupäivänä, joka oli yhtä vähän sen paahtavan kuuman aamupäivän kaltainen, jona hän oli ollut Chantillyn metsässä, kuin hän itse oli silloisen nälkään nääntyvän pikku tytön näköinen.
Seuratessaan La Rouquerieta hänellä oli ollut runsaasti tilaisuutta siistimään ja korjaamaan hamettansa ja puseroansa, leikkaamaan pois repaleiset paikat huivistansa, pesemään liinavaatteensa ja kiillottamaan kenkiänsä; Aillyssä hän junan lähtöä odotellessansa sai tilaisuuden huolellisesti joen mutkassa pestä ja siivota itsensä; sentähden hän astuessaan junaan olikin puhdas, terve ja reipas.