Tuhlaamatta enää sanaakaan herra jälleen syventyi lukemiseensa.
Tytöt jatkoivat lepoansa kun tieltä alkoi kuulua keveiden ajopelien ratinaa, joka hiljaa lähestyi pensasaitaa.
"Tuo kuuluu kuin herra Vulfranin vaunujen ratinata", huudahti Rosalie, ja nousi vilkkaasti.
Vaunut vierivät vielä hiukkasen ja seisahtuivat sitten portille.
"Hän se on!" huudahti Rosalie rientäen kadulle päin.
Matalissa vaunuissa oli kaksi henkilöä: nuori mies ajajana ja harmaahapsinen, kalpea ryppyinen vanhus, poskisuonet vähän punottavina. Päässä hänellä oli valkoinen olkihattu ja hän istui siinä vallan liikkumatonna sekä näytti pitkältä, kookkaalta mieheltä, vaikkei noussutkaan istualtaan. Se oli herra Vulfran Paindavoine.
Rosalie meni vaunujen luo.
"Täällä tulee joku", lausui nuori mies yrittäen astua alas vaunuista.
"Kuka se on?" kysyi herra Vulfran Paindavoine.
"Minä, Rosalie!"