Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen:
soi mullan syvyytehen kevään ääni,
vaikk' unhon varjo löis jo läpi pääni,
tomuni vaikk' ois alla metsien.
Monen vuoden jälkeen, tunnen, tiedän sen:
maan rintaa huumeissaan kun kevät halaa,
mun tomuuni myös elon voima palaa:
nään vuokot, laulut kuulen purojen.
Monen vuoden jälkeen, tiedän eellehen:
sun nimes kaikuu yössä joka kevät,
ja hämärässä huules hymyilevät
ja mieletön on sanas jokainen.
Monen vuoden jälkeen nukkuja oon vain,
kuin nytkin, toivokaan en enempää.
Mun kevään armo hetkeks herättää
maan iloon kera nuoren armahain.
SYYSYÖ.
Soi meren taistomarssi syvään yöhön
ja yli katuin vanhain, vilunarkain,
syyslehtiä vie tuuli niinkuin varkain
pois heittäin suureen pimeyden vyöhön.
Lyö yli kattoin jymy meren tahdin,
kuin kauhun varjo puskee puihin tuuli.
Ken kirkkoaidan takaa huudon kuuli?
Ken arvaa multaan menneen himon mahdin?
Ken vainaja nyt huutaa mullan alta
ja kutsuu villiin riemuun toivottomain?
Ken tanssii yllä uniensa omain
ja tuskan lisää huutaa Jumalalta.
Puun latvain taakse raskaat pilvet vaipuu
ja omaa surkeuttansa lyhdyt kiiltää.
Kuin kylmä veitsi sieluani viiltää
yön lohduttamaton ja julma kaipuu.
Kuin vahdit öiden määrätönten, syväin,
nään meren liepehellä mustat laivat,
kuin sielukummitukset, jotka saivat
jo levon öiden, mua lähestyväin.