HULLUT KASVOI.
Ne olivat kasvot hullut.
Ne kääntyivät minuun päin.
Hän oli maasta tullut
ja alta pimeäin.
Hän kuolleen tavoin kulki,
hän kävi kuin aave vain,
mut mykkyyteensä sulki
hän murheet vainajain.
Hän haroi hiuksiansa —
sysimustia kutrejaan,
kuin verhoten kainouttansa
ja ujoa poveaan.
Kenen oli ne kasvot hullut?
Ah, nuoren rakkauden.
Hän oli jo maaksi tullut
ja saaliiksi pimeyden.
SILMÄLASIT.
Ne huutokaupasta ostin,
ne nenälleni nostin,
ja katselin maailmaa:
se kokonansa muuttui —
sieltä jättiläisiä puuttui.
Ja vallan kummastutti,
kun pieni lilliputti
oli joka ihminen —
niin minä, niin kuin muutkin,
ja kaikki suuri-suutkin.
Maa toitotti mahtiansa.
Mut hatun alle kansa
ois hyvin mahtunut.
Ja pallokartalle ihan
ois se sopinut hiha-hihan.
Mut Eiffeltornin oman
se halus mahdottoman
kuin suuri Ranskakin.
Se tulitikuista tehtiin
ja kuva pantiin lehtiin.