Nyt tuo jäykistynyt hymy katosi äijän kasvoista ja hän ihmetellen, melkein kauhistuneena katsoi tuota nuorta naista. Hänen mielessään vilahteli: tietääkö tuo jo ja ei tuon enempää välitä. Mutta Anna jatkoi:
— Niin, Antti eilen illalla katosi eikä häntä sittemmin ole näkynyt.
Hän taisi mennä Oton kanssa illalla Sarkkiselle ja jäädä sinne yöksi.
Mutta kohtapa hänen pitäisi tulla.
Taasen muuttui Törmälän vanhan, valkopartaisen äijän kasvojen ilme. Hänen täytyi kääntyä ikkunasta ulos katsomaan ja hän sanoi: mahtaneeko tulla?
— Ettäkö olisikin jättänyt meidät Ilmarin kanssa, eihän toki, puheli
Anna iloisesti pojalle, jonka hän otti lattialta syliinsä.
— Mitähän, jos olisikin jättänyt? sanoi taasen äijä, katsoen ulos ikkunasta.
Anna luuli hänen leikkiä laskevan ja puheli puolittain pojalle ja puolittain äijälle:
— Mistä isä meille niin olisi suuttunut. Kyllä se tuo vaari höpsii.
Kohta isä tulee. Sitte Ilmari pääsee isän kanssa ajamaan.
— Missä isä? kysyi taasen poika. Hän ei vielä monta sanaa osannut puhua.
Nyt vihdoinkin kääntyi Törmälän äijä Annaan päin ja sanoi Annasta kummallisen totisena: Saattaa sitä toisinaan jättää suuttumattakin.
Nyt näki Anna, ettei vaari leikkiä laskenutkaan.