Hän kävi ulkona kuulostelemassa, mutta ei kuullut kuin kosken kohinan hämärässä syyskesän yössä tuolta etempää.
Hän tuli sisälle. Tuntui niin kummalta, kun ei Anttia kuulunut. Ei ollut tullut vielä haetuksi lamppujakaan, täytyi olla pimeässä.
— Mutta missä ihmeessä se Antti on? mietti hän. Hän ei koskaan ollut vielä ennen ollut tietymättömissä. Tuntui niin kummalliselta. Olisikohan tuo mennyt seuran talolle? Mutta mitä se sinne nyt, kun se ei ennenkään ollut siellä käynyt yksinään sitten heidän naimisiin mentyä. Hän mietti ja koetti arvailla, mutta tyydyttävää selitystä ei hän hänen poissaololleen löytänyt.
Kun ei Anttia kuulunut, pani hän levolle pikkupoikansa viereen. Hänen maatessaan siinä valveillaan ja miettiessään tuli hänen mieleensä: Mitähän, jos se Otto saikin sen vietellyksi kotiinsa? Sinne se on mennytkin, ja kun tuli myöhänen, niin jäi sinne yöksi ja vasta aamulla tulee. Tuo otaksuma tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän ihmetteli, miksi ei hän ennemmin tuota huomannut.
Hetken perästä nukkui hän levollisesti yön hämärän tullessa yhä synkemmäksi.
Silloin Antin ja Oton ruumiit vietiin lähellä jokea olevaan Törmälän riiheen.
Tuli aamu ja Anna odotti Antin tuloa. Hän oli piian kanssa saanut jo lehmät lypsetyksi ja piika oli lähtenyt viemään niitä syöttömaahan. Katsoessaan ikkunasta, näki hän Törmälän äijän hitain askelin lähestyvän pihalla portaita.
Pian aukeni ovi ja äijä kasvot kummasti hymyyn jäykistyneenä astui pirttiin. Aurinko antoi valoa ikkunain täydeltä ja poika lattialla Antin tekemällä hevosella leikki.
— Päivää! äänsi äijä ja ei saanut kasvojaan hillityksi, vaan ne värähtelivät uudelleen tuohon jäykistyneeseen hymyyn.
— Päivää! Vaarilla taitaisi olla Antille asiaa, mutta kun on käynytkin niin hullusti, että olen jäänytkin leskeksi, puheli iloisena Anna.