Siellä oli jo äijä ja useita muita.
Siellä laudoilla rinnakkain makasivat Antti ja Otto.
Aivan kuin olisi nukkunut, makasi Antti. Vaatteista oli tippunut vesilätäkkö riihen lattialle. Aurinko tukki valoaan savureijistä mustaan riiheen.
Anna oli antanut pojan jollekin naiselle ja seisoi pää painuneena riihen lattialla. Riihen ulkopuolelta kuuli hän kuiskeita, mutta ei erottanut, mitä he puhuivat.
Silloin vasta tulvahtivat hänen silmänsä vettä täyteen. Hän nosti esiliinansa silmilleen ja vaipui mustaa kiuvasta vasten. Voi sentään, miten piti käydä! Nyt hän vasta luuli ymmärtävänsä, minkä arvoinen oli Antin rakkaus. Ja hän kun oli ollut monta kertaa niin tyly hänelle. Häntä kadutti niin äärettömästi entinen käytöksensä Anttia kohtaan. Häntä säälitti tuon hänen miehensä elämä. Hän tunsi kuinka tuo hukkunut hänen tähtensä olisi tehnyt vaikka mitä ja hän ennen ei ollut osannut palkita hänen rakkauttaan muuten kuin — kylmyydellä, toisinaan ihan tylyydellä. Hän kuvitteli, kuinka tuo toinen oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja noin sovittamatta täytyi heidän erota.
— Äiti, äiti! kuului itkun sekainen huuto ulkoa.
Hän vielä kerran katsahti Anttia, jonka kasvoja valaisi savureijästä tulevat auringon säteet.
Silmät kyyneleitä täynnä tuli hän ulos ja otti Ilmarin syliinsä. Poika nähdessään hänen itkevän, rupesi myöskin itkemään.
Hän koetti tyynnyttää itseään.
— Täällä kait ne saavat olla niin kauvan, kun haudataan! puheli
Törmälän äijä.