Hän teroitti viikatettaan. Sitten taasen alkoi hän niittää.
Ajatukset askartelivat hänen niittäissään. Mitähän Anna ajattelee? tuli hänen mieleensä. Hän on siis yksin. Ja väkisinkin tunsi hän mielensä käyvän niin kumman keveäksi, ajatellessaan tuota. — Mutta olisinkohan minä Antin sijassa tehnyt samalla tavalla? tuli taasen hänen mieleensä. Ei hän päässyt tuosta varmuuteen. — Siinä tarvittiin rohkeutta. Ja kun minä olen pitänyt Anttia ja noita toisia ihan, ihan — eläinten veroisina. Häntä kauhistutti mielipiteensä. Minä itse olen tunteeton eläin ollut, tuomitsi hän itseään. Olen pitänyt muita joukkona, jolla ei ole muuta tarvetta kuin — syöminen. Itse, itse olen kauhistus ihmisen haahmossa. Vai täytyikö siis yhden ihmisen, ihmisen, jonka rinnassa sykki jalo sydän, kuolla pelastaakseen toista, pelastaessaan — minut. Hänestä tuntui kuin Antti olisi kuollut hänen tähtensä aukaistakseen hänen silmänsä näkemään, että hän on ollut väärässä, että hän on ollut eläimellinen tuomitessaan muita ihmisiä sellaiseksi.
Tällaisissa mietteissä oli hän, ettei huomannut ajan kulkua. Väki alkoi seisoskella. Sitten vasta huomasi hän katsoa kelloonsa, sillä oli kulunutkin kappaleen sivu ruoka-ajan.
— Hei! Syömään! huusi hän.
Taloa kohti mennessään sanoi hän: Pidetään nyt pojat ja tytöt pitempi ruoka-aika kuin tavallisesti, koska sattui menemään hiukan sivu.
Väki katsoi ihmeissään isäntään. Tuntui niin kummalta heidän mielestään, kuin hän noin tuttavallisesti puhui heidän kanssaan. Sitä ei monasti tapahtunut.
He näkivät kuinka hänen silmänsä loistivat ja kuinka hän näytti kiihtyneellä. Mutta oli kuitenkin niin ystävällinen kaikkia kohtaan. Mikä hänellä on? miettivät kaikki.
Syötiin päivällinen. Isäntä juttelikin miesten kanssa. Mutta hänen puheensa oli hajanaista. Toisinaan jäi hän kesken sanottavansa miettimään ja unehtuikin siihen.
Päivällisen aikana johtui puhe taasen tuohon eiliseen tapahtumaan ja joku naisista sattui mainitsemaan Annasta, kuinka hän oli ollut onnettoman näköinen, itkenyt, että oli vedeksi muuttua.
Tuo tuntui Kalleen koskevan niin kipeästi. Ei hän sitä ruvennut itselleen selittämään miksi se koski. Mutta se riipasi mielen niin alakuloiseksi, että oli vähällä — itkettää.