— Uimaan menivät. Tulivat jo vedestä pois, niin Otto oli vielä mennyt, vaikka Antti oli kieltänyt, ja oli lähtenyt sinne pyörteeseen uimaan ja miten lie uupunut, oli ruvennut uppoamaan ja huutanut: Setä, auttakaa! Meidän poika oli myös ollut niiden kanssa. Silloin oli Antti siepannut paidan päältään ja juossut veteen ja uinut Oton luo ja sinne jäivät kumpikin. Ei Matti ollut osannut kuin huutaa rannalla. Oli sitten mennyt Törmälään ihmisiä hakemaan, mutta ennenkuin he kuuden sylen syvästä saivat ne ylös, niin henki oli kumpaiseltakin poissa.
— Antti meni auttamaan Ottoa siis, kysyi Kalle ja tuijotti kysyvästi
Jussiin.
— Niin meni ja sinne jäi, vastasi Jussi.
— Eikä se Antti osannut paljon uidakaan, niin väsyi, selitti yksi rengeistä.
— Ja kun Otto oli tarttunut sitä jalasta kiinni, jatkoi toinen.
— Olihan se käskenyt, että uikaa setä! ja heittänyt irti, että toinen olisi päässyt rannalle, mutta silloin oli Antti tarttunut siihen kiinni ja poika taas uudelleen oli hädissään tarttunut Anttiin ja yhdessä menivät, selitti Mehtälän Jussi.
Sen jälkeen olivat kaikki hiljaa ja kukin kuvitteli tapahtumaa.
Syötyä lähdettiin ruispellolle.
Kuumana aurinko paahtoi. Mutta tuota ei Kalle huomannut. Niitti väsymättä ruista kumoon ja mietti Antin hukkumista.
Hän näki ihan selvästi tapahtuman silmäinsä edessä. Näki kuinka Antti juoksi matalaa vettä ja heittäytyi syvänteen reunalle tultuaan uimaan poikaa pelastaakseen. Olisinkohan minä tehnyt samalla lailla? kysyi hän itseltään. Enpä tiedä. Ei ole varmaa, että olisinko hirvinnyt mennä syvyyteen, kun en osaa paljon uida. Mutta eihän Anttikaan osannut. Siinä tarvittiin rohkeutta. —