Kalle ei saanut pois silmiensä edestä tuota kuvaa, kun Antti oman henkensä uhalla menee toista pelastamaan ja jää itse sille tielle. Hän kuvitteli kuinka Antti lähtiessään rannalta tiesi panevansa henkensä kaupalle, mutta meni sittenkin. Eikö tuollainen ihminen, joka noin kykenee tekemään, kykene myöskin kehittymään? Siinä kysymys, joka antoi hänelle miettimistä.
Ja tuollaisia ihmisiä on ehkä paljonkin. Hän vaan itse ei ollut varma, että olisiko niin kyennyt tekemään. Hän, joka oli Anttia ja noita toisia tuominnut. Hänessä eläimellisyyttä onkin. Hän tunsi entisten mielipiteittensä horjuvan ja hän antoikin niiden horjua. Ei hän yrittänytkään niitä puolustaa. Tuo hukkumistapauksen valtava vaikutus huumasi hänet. — Tuo, jota hän joukoksi oli nimittänyt, selvisi hänelle yksilöiksi, jolla kullakin on kehittymismahdollisuus tulla siksi ja sellaiseksi, millaiseksi luonto ja luonnon takana tuo Korkein voima oli kunkin lahjoillaan varustanut. Hän tähän asti oli pitänyt ihmisinä sellaisia, jotka olivat olleet hänelle hengen sukulaisia. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samanlaisia kuin hän, silloinhan olisi ihmiskunta — joukko, josta kukaan ei toisistaan eroaisi minkään puolesta. — Yksi ihminen kykenee nauttimaan yhdestä, toinen toisesta — asiasta. Mistä joku on huvitettu, se toisesta on vastenmielistä, mutta sentään tulee antaa arvo toisen maulle ja tunteelle, kyvylle ja taipumuksille. Tämä eroavaisuushan se juuri pidättääkin ihmiset joukoksi muuttumasta, vaikka toisinaan tuntuisikin, ettei eroavaisuutta olisikaan. Tuohan on selvä kuin päivä, mietti hän. Mutta silloinhan pitääkin kaikilla olla kehittymismahdollisuus ja sitähän juuri ovat nuo ihmiskunnan jaloimmat aina koettaneet tarjotakin, vaikkakin hänenlaisensa ihmiset ovat heidän työtään vastustaneet, kun eivät ole ymmärtäneet ihmisiä. Siis eteenpäin, eteenpäin, riemuiten eteenpäin kautta pimeyksien ja taisteluiden käy ihmiskunnan tie. Eteenpäin, eteenpäin käyvät kaikki ihmiset niillä lahjoillaan, pettymyksillään ja voimillaan, mitä kullakin ihmisellä on. Eteenpäin katkeamattomana ketjuna käy ihmiskunta, vaikka vuosisadat hautoihinsa nielevätkin sukupolvet toistensa jälkeen. Mutta näistä kukin polvi jättää perinnön, jota seuraava lisää, ja eteenpäin, eteenpäin käy ihmiskunta. Eteenpäin, eteenpäin rientää ihmiskunta ja riemuiten tuhannet kuulevat tuon voimakkaan virran alkuunpanevasta voimasta kuuluvan sävelen ja tuo alkuvoima on: rakkaus, joka ei koskaan väsy.
Kalle ei enään voinut maata sängyssään, jonne oli jo kerennyt mennä, vaan nousi ylös ja käveli hetken lattialla, sytytti lampun ja istui pöytänsä luo ja kirjoitti kaksi lahjoituskirjaa: Toisessa luovutti hän tarvittavan maa-alueen Pakojoen kylän kansakoululle ja toisessa lahjoitti määrätyn alan nuorisoseuran talon ympärillä olevaa maata seuralle.
Sitten pani hän maata ja nukkui yön rauhallisesti. Elokuun kuu katsoi ikkunasta rauhassa nukkuvaa miestä, ja kuukin riensi — eteenpäin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina kätkettiin maahan Antti ja Otto. Kalle oli kirkolla ja näki kuinka Anna laski seppeleen, itse tekemänsä, Antin haudalle.
Kirkossa hautaamisen jälkeen sattui Kalle käytävän toiselle puolelle Annan kohdalle. Pappi puhui, mutta Kalle ei kyennyt eroittamaan ajatusta sanoista. Hän näki istuvan, nuoren naisen käytävän toisella puolen, näki hänen kyyneleitä vuotavan ja itkunväristysten puistattavan hänen ruumistaan.
Hän tunsi itsekin melkein voivansa itkeä. Tuntui niin toivottomalta elämä.
XIX.
Tuli taasen talvi ja sen perästä kevät, tuo ainainen uuden elämän luoja.