Kalle oli muuttunut ja otti osaa kylän yhteisiin rientoihin. Kovalle se alussa otti, että hän sai päätöksensä täytäntöön. Hän oli päättänyt ruveta elämään muitten ihmisten kanssa samaa elämää ja heittää erakko-elämänsä muinaismuistojen joukkoon. Mutta pian hän tuli huomaamaan, että helpompi on päättää kuin täyttää. Mutta kun hän oli päättänyt, niin sen täytyi toteutua.
Yksi asia hänen mieltään painoi, jonka hän olisi tahtonut selvittää, mutta häneltä puuttui rohkeutta. Hän oli tullut siihen varmaan luuloon, että hän on jollain tavoin rikkonut Annaa vastaan ja sen hän tahtoi sovittaa. Ei hän enään tahtonut ajatellakaan, että hän saisi Annan vaimokseen, vaikkakin se ajatus häntä likellä vaani, vaan hän tahtoi saada asiansa selville hänen kanssaan, ainakin — anteeksi-annon. Mutta sittekin siellä syvemmällä, pohjalla, sielun pohjalla myllersi ajatuksia, hämäriä ja sielun täytti epämääräinen toivo, jostain mahdottomasta.
Eräänä päivänä sattui hänelle asiaa läheiseen kirkonkylään. Hän lähti jalan, sillä tuo matka ei ollut monta kilometriä. Mutta sattuma oli saattanut erään toisenkin matkalle samaa päämäärää kohti. Tuo sattuma, jonka varassa tuntuu olevan niin paljon asioita, saapi oikeastaan paljon toimeen tässä maailmassa. Kun tarkemmin ajattelee, niin aina sattuu niin tai näin ja mikä on tuon sattuman takana? Sitä ei Kalle joutanut miettimään, kun hän näki tuon toisen edellään kävelevän.
Metsätaipaleella tapasi hän hänet. Toinen säpsähti, kun kuuli askeleita takanaan. Sen näki Kalle selvästi. Mutta metsää oli kummallakin puolen, ettei ollut minne olisi mennyt ja ei hän hirvennyt lähteä, tuo edellä kulkeva, juoksemaankaan, kun tuo toinen näytti häntä tavoittavan.
— Kuule, Anna! sanoi Kalle, kun tavoitti hänet ja astui rinnalle. Niin, kuule! Me emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Minusta tuntuu, että meillä olisi selvitettävä eräs asia, ainakin minun puoleltani. Se on niin hämärä ja epäselvä, etten tiedä oikein miten selittäisin, mutta nyt kun satuimme kohtaamaan, niin koetan selittää. Minusta tuntuu, että olen rikkonut jollakin tavalla sinua vastaan.
Mutta nyt loppuivat häneltä sanat. Tuo toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Kiirehti kulkuaan.
Viimein hän kuitenkin sanoi: Minusta tuntuu, ettei meillä ole enään mitään asiaa toisillemme.
Sanaa puhumatta kävelivät he kiireesti. Toinen näytti pyrkivän pakoon ja toinen pysytteli hänen mukanaan. Kohta metsätaival loppuu ja mökki on tien vieressä, aivan lähellä.
Sen kohdalla kääntyy Anna sinne johtavalle polulle.
— Kuule nyt! Koska en ehtinyt asiaani nyt selväksi saada, niin minä tulen varmasti sinun kotonasi käymään ja sitten tehdään selvä väleistämme.