Kalle alkoi puhua.
Vuoroin vaalenee ja punastuu Anna kuunnellessaan hänen puhettaan.
Hän selittää käyttäytymisensä syitä ja vaikutteita sinä aikana, kun Anna heillä oli. Hän tulee siihen tulokseen, että hänessä on ollut syy ja viimein hän kysyy: Voitko antaa anteeksi? En muuta vaadi. Tiedän, että minä olen syypää siihen, että olen tuottanut sinulle paljon surua ja että olen sinua tuominnut väärin, sinua samaten kuin muitakin. Tämä on minua vaivannut jo kauvan. Sano yksi ainoa sana, niin heti pääset minusta rauhaan! Voitko?
Mutta tuo sana oli lujassa. Viimein se tuli oikein väkisten: Voin. Mutta turhaan sinä itseäsi olet vaivannut. En minä ainakaan ymmärrä minkä vuoksi.
Nyt loppui kummaltakin sanominen ja Kalle lähti pois. Mutta hänen mennessään kartanolla kuuli hän pikkupojan äänen porrasten edessä: Äiti itkee.
Hän palasi takaisin ja kysyi: Itkeekö?
— Itkee se, tuumi pikku mies totisena.
Kalle mietti hetken porrasten edessä ja palasi uudelleen kamariin.
Täällä istui Anna ja itki pää vajoutuneena sängyn vaatteisiin.
Mitään puhumatta astui Kalle hänen luokseen. Tuo toinen ei näyttänyt mitään hänestä välittävän. Itku puistatti hänen hartioitaan.