Kalle näki taasen tytön nauravat silmät. Ne olivat siniset. Ja kasvot! Ne eivät ensi silmäyksellä olleet kauniit, mutta niin elävät. Aina vain naurunväreet syntyivät poskille ja katosivat suuhun.
Kalle ei ollut oikein tyytyväinen tyttöön. Sievä hän oli, sen hän myönsi. Mutta tuo alituinen nauraminen, se ei häntä oikein miellyttänyt.
Ei hän ymmärtänyt mitä pahaa naurussa oli, kun hän sitä mietti. Se häntä ärsytti. Se pahoitti hänet tyttöä ajattelemaan.
Kalle oli jo nukkumassa, mutta yhä soi hänen korvissaan tytön nauru.
Hän koetti nukkua, mutta ei vaan päässyt uneen. Aina tytön kuva tuli hänen eteensä. Se oli jos jonkinlaisessa asennossa. Jos hän jotain muuta koetti ajatella, niin hetken perästä sekaantui tuohon ajatukseen tyttö, niin että tuo ajatus ja tyttö olivat kuin toisiinsa sulaneet.
Hän ajatteli huomenna noutavansa hevosella heiniä, mutta heinäkuormaa tarvitsi tulla jonkun hänen avukseen purkamaan. Tytön hän siihen toimeen pani. Hän ajatteli leikata silppuja ja toista henkilöä hän siihenkin tarvitsi ja tuo toinen oli tyttö.
Hän ei tahtonut päästä nukkumaan.
Helkkariin koko tyttö! ajatteli hän. Mitä minä tuommoisesta harakasta välitän. Häntä tuntui kyllästyttävän koko tyttö-suku ja tuo varsinkin, tuo lyhythameinen. Mutta tyttö ei siitä huolimatta tahtonut häipyä hänen mielestään.
Viimein hän nukkui.