Kului aika. Anna oli Kankaalla piikana ja hyvin hän menestyikin. Kaikki olivat häneen tyytyväisiä, sillä hän oli reipas työssä ja aina iloinen.

Mutta Kallen mielestä ei hän vaan häipynyt. Vaikka Kalle hänet joka päivä näki, niin sittekin oli tyttö hänellä aina mielessä. Jos hän oli hevosella jossain niityllä heiniä noutamassa tai jos hän oli kotosalla halkoja hakkaamassa, niin aina oli tytön kuva hänen mielessään.

Kun hän näki iltasella Annan, kaikkien kokoontuessa puhdetöihin, niin oli hänellä paljon helpompi olla. Hän ei silloin miettinyt mitään. Hänen aikansa kului tyttöä katsellessa.

Mutta yksin ollessaan ajatukset ajoivat toisiaan hänen päässään.

Hän ei koskaan tähän asti ollut tytöistä mitään välittänyt. Ne olivat olleet tuollaisia kummallisia kapineita, joiden seuraa hän oli koettanut välttää, vaikkakin oli ollut halukas päästä heitä tuntemaan.

Tovereittensa oli hän kyllä kuullut puhuvan tytöistä ja rakkausseikkailuista, mutta kun hänellä itsellään ei ollut mitään kokemusta näissä asioissa, niin ei hän ollut mitään heidän puheistaan välittänyt. Ne olivat häntä melkein kuin iljettäneet. Hän oli pitänyt tyttöjä ja heitä koskevia asioita tuollaisina turhanpäiväisinä, joita ei kannata miettiä.

Vaikka tytöt hänestä tuntuivatkin vastenmielisiltä toisinaan, niin huomasi hän kuitenkin olevansa halukas saamaan heistä selvää. Hän tunsi monesti olevansa hyvinkin utelias. Olivathan he hänen mielestään tuollaisia mukavia kapineita, toisinaan miellyttäviä ja niin pehmeitä. Se hänestä tuntui hyvin sopivalta määrittelyltä tytöille. Tuo heidän pehmeytensä kaikessa, kävelyssä, työssä, naurussa ja puheessa häntä kiihoitti ja vieroitti.

Ei hän keneenkään heistä ollut erityisesti mieltynyt. Kaikki he olivat tuntuneet samallaisilta. Moni tyttö oli kyllä häneen mieltynyt ja koettanut saada häntä pauloihinsa hänen ymmärtämättä tarkoitusta. Mutta kun tuollaisen viettelijän peli alkoi erota toisten tyttöjen käytöksestä häntä kohtaan, niin teki hän jyrkän eron viettelijän kanssa. Sulkeutui kuoreensa, että tyttö huomasi selvästi hänen karttavan häntä. Kun vaan suhde jonkunkaan kanssa kävi hiukankaan kahdenkeskiseksi, niin oli hän niin arka, että tuon suhteen täytyi loppua.

Tämän tähden pidettiinkin häntä tuollaisena jöröjukkana, joka tytöistä ei mitään osaa välittää. Ja siinä luulossa hän itsekin olisi tahtonut olla ja koetti sitä puolta itsessään kehittää ja niin elää, että se selvästi nähtäisiin. Tämän hän teki pelosta, ettei sisintään muille paljastaisi.

Tuo tyttöpelko ei tuottanut hänelle mitään tuskia, koska hän likemmin, tähän asti, ei ollut keneenkään heistä kiintynyt.