— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkän pöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.
— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuo tiekin, arveli isäntä.
— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasen emäntä.
— Reipas tyttö, tiesi isäntä.
Hänet oli isäntä pestannut. Tämä oli ensimäinen kerta, kun isäntä oli pestannut piian. Se oli aina ollut emännän huolena. Mutta kesällä, kun kolmas piika meni naimisiin, ja isännällä oli asiaa naapuripitäjään, niin samalla retkellä käski emäntä hänen tiedustella sieltä piikaa ja tämän, jota nyt odotettiin, oli isäntä saanutkin.
Kaikki tuntuivat odottavan tuota uutta tulokasta, sillä häntä eivät olleet nähneetkään muut heistä kuin isäntä.
— Meillä se on vaan piikatyttösille onnellinen talo. Aina ne miehen saavat. Onko meiltä nytkään moneen vuoteen muuten kuin miehelle lähtenyt pois?
— Eipä olekaan. Kolmas vuosi sitten, joutui naimisiin Hanna, viime vuonna Anna ja Annahan tämäkin on, joka tulee. Ja vielä se entinen Anna pääsi sellaiseen taloon kuin Mattila, puheli emäntä.
— Pitäkääpä, tytöt, tekin varanne, ettei tämä uusi kerkeä ennen teitä! Kyllä meidän talosta kelpaa, kun vaan yrittää, jutteli isäntä tytöille, jotka villoja karstasivat.
— Vielä noita yllyttää niinkuin eivät itse osaisi, sanoi emäntä.