— Täytyyhän nuoria neuvoa, vastasi isäntä.
Tytöt nauraa tirskuivat. Tuo se Kankaan talon mieluisaksi olinpaikaksi palvelijoille tekikin, kun isäntäväki, emäntä ja varsinkin isäntä olivat mieleltään nuoria.
— Sinun neuvomisiasi ne enään tarvitsee. Onhan niillä koulu sitä varten, jossa he opettelevat miehiä pyydystämään, sanoi emäntä.
— Jaa, se naimakoulu, äänsi isäntä.
— Joko taasen, tuli Kallen suusta, pöydän takaa, jossa hän oli lukemassa sanomalehteä.
Naimakouluksi olivat kyläläiset nimittäneet nuorisoseuran talon.
— Mikäpä se muu on; sieltähän ne kumppalinsa kaikki löytävät. Mutta et sinä, Kalle, näy löytävän, vaikka sinähän sitä oikein kuin etunenässä puuhasitkin, ivasi isäntä.
— Siltihän Kalle lie sitä niin toimessa laittanutkin, että löytäisi sieltä kylkiluunsa, sanoi Helmi, Kallen sisar.
— Mutta sinä itse olet sellainen kapine, joka ei tunnu olevan poissa kenenkään kyljestä, koska sinusta ei kukaan huoli, vastasi Kalle.
— Äläs sano! Kyllähän Helmin paikkaa muutaman kyljessä jo pakottaa, niin että tuska muillekin näkyy, puhui renki Matti.