Tulivat maantielle. Toinen tyttö ja poika erosivat Kallesta ja Annasta lähtien toiselle suunnalle.
He jäivät kahden.
Lähtivät kotia päin kävelemään.
Kuu valaisi ja vesilätäköiden jää kimalteli. Ei kuulunut mitään ääntä.
Nukkuvan näytti koko kylä.
Kun tytön käsi sattui hipaisemaan Kallen käsivartta heidän rinnakkain kävellessä, niin tunsi Kalle aivankuin kuuman virran leviävän tuosta paikasta yli ruumiin.
— Anna minulle se astia! sai hän sanotuksi ja kumartui ottamaan sitä tytön kädestä.
— Ei tämä mitään paina, vastusteli tyttö.
Mutta astian otti Kalle käteensä. Hänestä tuntui, että hän tekisi vaikka mitä tytön tähden.
Eivät he paljon puhuneet. Mitäpä heillä oli puhumista. Kumpikin luuli tietävänsä toisensa ajatukset, mutta sentään kumpikaan ei uskaltanut omia ajatuksiaan toiselle sanoa.
Pian kului lyhyt matka. He saapuivat kotia.