— Kyllä on kaunis ilta, sanoi tyttö.
— On, kuului pojan ääni.
Siinä hetken he seisoivat, eivätkä osanneet puhua toisilleen mitään.
Viimein virkkoi tyttö: Ei nyt vielä tunnu nukuttavan. Paljoko lienee kello?
— Kaksitoista, — ei vielä aivan, sanoi poika, vaikka se oli jo ylikin kahdentoista.
— Minne mentäisiin vähäksi aikaa istumaan? ehdotti viimein Kalle.
Tyttö ei puhunut suullaan mitään, mutta silmillään. Tätä puhetta ei poika voinut väärin ymmärtää.
— Lähdetään tuonne pirttiin, sanoi poika.
— Mutta jos joku näkee, sanoi tytön suu epäilevästi, vaikka silmät puhuivat: lähdetään.
— Eihän siellä ole kuin Reeta-muori ja hänkin sokea ja nukkuuhan hänkin. Rengit ovat vielä poissa, puhui Kalle jo rohkeampana.