— Koetetaanpas!
— Ei, en minä opi. Ei minusta tule kalua, sanoi Kalle. Suuttumus kokonaan katosi. Hänestä tuntui kuin hänkin voisi ottaa osaa tuollaiseen iloon. Mutta kun ei ollut ennemmin tullut opetelluksi. Tuntui mieli käyvän niin keveäksi tyttösten kanssa jutellessa. Sävelet hivelivät hänen korviaan ja hän sai hiukkasen käsitystä tuosta, joka toiset sai valtoihinsa, tuosta tanssista.
Mutta samassa tuli Pikku-Kankaan Antti ja vei Annan tanssiin.
Se oli kuin isku vasten kasvoja. Mieli kävi katkeraksi. Tuo se sai paremman ajanvietteen tänä iltana pilalle, mietti Kalle. Hän vihasi Anttia, sillä tämä oli tuollainen "iloinen poika," josta tytöt pitivät sukkelan kielensä ja mainion tanssitaitonsa vuoksi. Monen tytön pään hän oli pyörälle pannut, ja huhuiltiinpa hänen saaneen pahempaakin aikaan tyttöväen keskuudessa.
Kalle halveksi häntä. Ja äskeinen tapaus toi vihankin hänen sydämeensä.
Silmillään seurasi Kalle heitä. Hän näki kuinka iloisen näköisenä Anna pyörähteli.
Mutta Kalle oli synkkänä koko illan.
— Oliko hauska? kysyi hän Annalta, heidän kotia mennessään.
— Oli niin hirmuisesti, kuului vastaus.
— Oliko sinulla? kysyi tyttö.