Kalle huomasi joittenkin heittävän häneen vahingoniloisia syrjäsilmäyksiä.
— Tanssikaa sitten! sanoi Kalle. Mutta otetaanhan tästä lähtien tavaksi täyttää velvollisuutemme seuran työssä, sillä muuten siitä ei mitään tule. Mutta hänen äänensä hukkui hälinään ja meluun.
Samassa alkoi viulun viritys-äänet kuulua.
Jonkun aikaa pidätetty tanssi-kiihko otti taasen vallan käsiinsä. Hetken perästä oli pareja lattialla täydessä menossa. Kalle istui taasen seinän viereen katselemaan toisten iloa, tuota, josta hän ei osannut nauttia. Hän tunsi mielensä hiukan katkeraksi; mutta toivoi kuitenkin, ettei tämä ollut muu kuin tuollainen poikkeustilaisuus, sattuman kaupassa tullut, joka tällä kertaa oli hänen aikeensa tyhjäksi tehnyt.
Samassa sattui hänen katseensa Annaan, joka seisoi seinän vierellä. Hän huomasi kuinka tytön silmät loistivat ja kuinka hän odottavan näköisenä seisoi. Kalle siirtyi hänen luokseen, siinä oli pari muutakin tyttöä.
— Tekeekö tyttöjen mieli pyörimään, kysyi hän iloisella äänellä, painaen äsken kohonneen suuttumuksen alas.
— Tekee niin hirmuisesti. Etkö lähde, Kalle tanssimaan kanssani?
Minusta ei kukaan huoli, sanoi yksi tytöistä piloillaan Kallelle.
— Mutta kun en minä osaa.
— Kyllä minä opetan. Lähdepäs! sanoi tyttö.
— Me kolmen pyöritämme sinua koko illan, niin kyllä viimein opit, jatkoi tyttö.