Mutta Kallen perustama lukurengas ei ottanut menestyäkseen. Joitakin teoksia saatiin läpi käydyksi, mutta sitten loppui uutuuden viehätys.
Vielä ponnisteli Kalle. Hän lopulta itse selosti useita teoksia perättäin pyhä-iltoina. Hänellä oli kiihkeä halu oppia ja saada muillakin herätetyksi saman halun. Mutta hän huomasi, että hänen kuulijakuntansa pieneni pienenemistään.
Taasen oli pyhä-ilta.
Kalle oli tullut seuran talolle ennen muita. Ei ollut vielä kuin emännät siellä. He olivat menneet ulos ja Kalle istui kyökissä yksin.
Oven takana hän istui ja katseli jonkun unohtamaa kirjaa. Tuli joitakin saliin. He puhelivat ja nauroivat. Oli tyttöjä ja poikia. Pikku-Kankaan Antin äänen hän tunsi. He tulivat meluten tarjoiluhuoneeseen.
— Eihän tänne se saarnamies ole vielä tullutkaan, kuuli hän Antin sanovan.
— Ei vielä näy, vaikka onhan sen tapana tulla ennen muita, sanoi joku tyttö.
— Kyllä tulee, kun odotetaan, sanoi muuan.
— Kuka sen vietävä häntä odottaa, äänsi yksi.
— Saa olla kuin kirkossa kun se saarnaa.