Naura maailmalle,
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
Kaikki hulluutta on,
Tunteet pois!
Hullu nauramatta
olla vois!
Aina maailmalle
naura vaan!
Älä nauramasta
lakkaakaan!
XII.
Kului kesää kappale. Heinänteko oli parhaallaan. Mutta kesken kiireimmän heinä-ajan vei Kankaalta Helmin, Kallen sisaren, Saarelan Jaakko.
— Eipä Anna puoliaan pitänytkään, sanoi vielä sairasvuoteellaan isäntä.
— Eipä sitä kerjennyt, sanoi iloisen näköisenä Anna, antaessaan vettä sairaalle.
Oli lauvantai-ilta. Tuollainen rauhaisa, pyhäntuntoinen lauvantai-ilta, jolloin saunan jälkeen on niin hyvä olla, jolloin ei mitään tunnu kaipaavan.
Isäntä oli vaatinut Annaa luokseen häntä hoitamaan. Hän oli kiintynyt tuohon reippaaseen tyttöön enemmän kuin omaan tyttöönsä, joka olikin nyt kokonaan poissa.
— Kyllä tekin saisitte jo toden tehdä, sanoi isäntä, että minäkin herkeäisin nähdä teidän ilonne.