Mutta mitä? Katse terästyi ja huulet alkoivat vapista. Äkisti nousi hän seisomaan ja kurkoitti likemmäs ikkunaa. Tuolla pellon piennarta pitkin, oikopolkua, metsän niemen kautta kulkevan, tuli tyttö ja poika. Seuran talolta he tulivat. He näyttivät etsivän jotain. Katselivat tielle päin. Samassa he istuivat. Sitä sijaa he olivatkin etsineet. Kohoava rukiin laiho esti heidät tielle näkymästä. Mutta ojaa pitkin, joka alkoi ikkunan alta, näki Kalle heidät.
Samassa huomasi Kalle, kuinka poika kiersi kätensä tytön ympäri veti tytön syliinsä ja suuteli. — Ja tyttö! Ei vastustellut, niin näytti Kallesta.
Kuin naulattuna seisoi Kalle nyrkit puristuneina ja väristen. Ei saanut hän katsettaan irti tuosta parista.
Mutta eivät he kauvan olleet.
Tyttö nousi seisomaan ja yritti lähteä. Mutta poika tarttui hänen käteensä. He näyttivät puhuvan. Jo sai tyttö kätensä irti ja lähti juoksemaan taloon päin. Poika katsoi hänen jälkeensä.
Vai sellaista se olikin. Ei huomenna, ei ikänä hän sitä sanaa minun suustani kuule. Pitäköön Antti hänet! Hänelle omiaan tuollainen tyttö, joka jokaisen syliin hyppää. Hittoakos hänestä välitän, mietti hän ja katsoi yhä tuonne, missä oli nähnyt heidän olevan, mutta siellä ei enään ollut ketään. Selvästi näki Kalle kuitenkin, vaikka silmänsäkin kiinni painoi, Annan Antin sylissä.
Nyt tunsi hän olevansa yksin. Katkera tuska pani hänen sydämensä jyskyttämään kuin kuumeessa. Hänen täytyi muistella, kuin jonkun voiman pakottamana, tuosta lyhyestä kohtauksesta yksityispiirteetkin. Hän oli niin selvästi nähnyt. Nyt ei siis enään ollut huhuista epäilemistä.
Katkerasti nauroi Kalle ääneensä, nauroi ja puri hammasta. Voi, kun hän vihasi! Hän nauroi vihan naurua. Naura kaikelle! sanoi hän itsekseen, tarttui samassa kynään ja kirjoitti.
Hän istui hetken pää käsien varassa ja tuijotti yhteen kohti.
Sitten hän luki hammasta purren;