Kuin ihmeen kautta muuttui Pikku-Kankaan Antin elämä. Ennen sellainen hulivili, jonka huvina oli tyttöjen narraaminen ja silloin tällöin pullon suuteleminen. Nuo kumpikin asia olivat häneltä jääneet ja hänestä oli tullut innokas nuorisoseuratyömies. Hänet oli Kallen eroamisen jälkeen valittu esimieheksi.
Vain yhtä tyttöä hän katseli. Tuota, joka hänen elämänsä muutoksen aiheutti.
Annaa hän katseli sillä tavoin, että muutkin sen huomasivat.
Huhu kulki tuosta Kallenkin kuultaville. Se vahvisti sitä tietoa, minkä hän navetassa kerran kuuli ja joka hänet raivoon sai. Vai sellainen tyttö! mietti hän. Sellainen, joka jokaisen liehiteltävä on. Olkoon! En välitä, tuumi hän. Hän rakasti ja vihasi, vihasi ja rakasti. Mutta kukaan ei tuota huomannut.
Pikku-Kankaan Antti riemuitsi, sillä tyttö kävi yhä myöntyväisemmäksi.
Uhallakin näytän tuolle mököttäjälle, etten hänestä välitä, etten häntä sure, mietti tyttö ja seurusteli yhä enemmän Antin kanssa, vaikkakin tuo mököttäjä tuotti tuskan ja pettymyksen tunteen. Mutta kun hän tahtoo eroa, niin tahdon minäkin, mietti Anna.
Kevätkesän valoisat yöt karkoittivat unen Kallen silmistä. Yöhön hän valvoi joka ilta ja kamarissaan lueskeli. Isäkin oli tullut sairaaksi, sekin häntä huolestutti. Tuo iloinen ukko oli arvellut, ettei hänellä enään taida olla pitkää aikaa täällä maailmassa.
Tuomi alkoi kukkaan puhjeta ja tuoksuaan pihamaalle levittää. Oli yö. Sunnuntai taasen oli mennyt. Kalle istui ja katseli kamarinsa ikkunasta. Ei hän mitään määrättyä katsellut. Antoi katseensa lentää kirkkaasta taivaasta viheriään maahan ja taasen takaisin. Hän näki kevyet kuin aaltoina väreilevät pilven häiveröt taivaalla, näki tuoksuvan havumetsän ja viheriät kedot. Kesäinen yö toi mieleen leppoisen rauhan.
Ehkä sittenkin teen toden Annan kanssa. Minähän olen vältellyt häntä. Minähän olen mökötyksen alkanut. Minussahan syy on, mietti hän. Tuo puhe, että hän Antin kanssa olisi, ei, ei se ole mistään kotoisin. Ehkä Antti, mutta ei Anna ainakaan totta tarkoita. Huomenna saa mököttäminen loppua. Isäkin toivoo, että siitä tosi tulisi.
Kalle nojasi kyynärpäillään pöytään, leuka nyrkkien varassa. Katse, kuten miettivän katse, harhaili tietymättömiä teitä.