— Mutta tehän oikein sovittekin, yritti äiti iloisesti, mutta huomatessaan pojan synkeän muodon, lopettikin siihen. Mutta sitten jatkoi:
— Senkö vuoksi kun puhuvat, että Antti koettaa? En minä usko sitä puhetta.
— Ei siitä mitään tule, siitä meidän asiasta, keskeytti poika äitinsä puheen, ja paiskasi suustaan heinänkorren, jota oli pureskellut ja lähti sisälle.
Kesäisen illan rauhassa mietti äiti. Tuntui niin kipeästi koskevan, kun tuo nuorten toivottu tuuma noin raukesikin. Mutta onkohan tuossa perää, nousi epäilys hänen mieleensä ja hiukan keventyneenä lähti hän sairaan luo.
Mutta ennenkuin kesä oli loppuun kulunut, makasi Ison-Kankaan Matti isäntä maan mustassa mullassa.
Väinö, Kallen veli, lähti Amerikaan. Kalle otti maan itselleen ja niin tuli hänestä suuren Ison-Kankaan isäntä.
XIII.
Saapuivat taasen syksyn pimeät yöt ja vetiset säät. Kesän viimeiset muistot, kellastuneet lehdet, pieksivät syksyn rajut tuulet maahan.
Syystyöt oli jo tehty. Ja talvea maanmies odotti.
Kirkas lamppu paloi kamarin pöydällä. Mies istui pöydän vieressä ja luki äsken tulleita sanomalehtiä.