— Ei anna, vaikka mitä tekisimme, vastasivat pojat.
— Sehän kumma! Minä lähden teidän puolestanne kauppaa tekemään, koska minulla on vielä aikaa. Kyllä saatte maata sen verran kuin tarvitsette, sanoi ylioppilas innoissaan.
Hän kyseli tuosta maanomistajasta. Pojat selittivät ja hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa heräsi. Hän halusi nähdä tuon karhun, joka yksinään, muista erillään elää.
Illalla lähti hän yksin Isolle-Kankaalle.
Taloa lähestyessään näki hän mahtavan navetan, jonne juuri lehmiä ajettiin.
Hän tuli pihalle. Hiukan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen hyvän järjestyksen, mikä kaikkialla vallitsi.
Porrasten edessä tuli palvelustyttö häntä vastaan ja uteliaana töllisti tuota nuorta, valkolakkista miestä.
— Onko isäntä kotona? kysyi Lauri Saha.
— On. Tuolla se on kamarissaan, vastasi tyttö. Tuolta toisia portaita sinne pääsee, lisäsi hän, kun kysyjä näytti epäröivän, mistä sen kamarin löytäisi.
— Hän on joku tuollainen herännäinen, joka vihaa nuorisoseuraliikettä, päätteli Lauri Saha, mennessään osoitettuun suuntaan. Hän oli kuvitellut isäntää joksikin mistään välittämättömäksi olijaksi; sillä eihän poikain selityksestä selvää kuvaa ollut saanut. Mutta tuo järjestys ja talon mahtavuus pani hänet hiukan ymmälle.