Hän nousi portaita ja tuli eteiseen. Ohhoh! Mitäs täällä tuleekaan, mietti hän. Sillä eteinen vaatenaulakkoineen oli niin komea, ettei hän ollut silmiään uskoa.
Hiukan epäröiden koputti hän ovelle.
— Sisään! kuului syvä ääni.
Hän aukaisi oven. Mutta hän ei tahtonut uskoa todeksi, mitä näki. Kirjoja pitkät hyllyt yhdellä seinällä ihan täynnä ja niin hyvässä järjestyksessä. Tämähän on harvinaista, mietti Lauri Saha. Mihin olen tullutkaan.
Sitten loi hän katseensa isäntään. Pitkä, harteikas, enemmän lukumiehen kuin maanviljelijän näköinen oli tuo nuorellainen, syväsilmäinen mies. Ei puvusta, mutta kasvoista päättäen.
Hän epäröi. Tällaista ei hän ollut osannut kuvitellakaan.
— Iltaa! Anteeksi jos häiritsen, tuli Lauri Sahalta ihan huomaamattaan. Hänen maalla kulkiessaan ei ollut tarvinnut kohteliaisuussanoja käyttää. Mutta nyt tuli tuo ihan itsestään, kun ei tiennyt varmasti kuin olla, miten eleä.
— Istukaa! Olkaa hyvä! kehoitti tuo toinen, nousten pöytänsä vieressä seisomaan.
Oli jotain kankeaa heidän kummankin käytöksessä, sillä toinen oli tullut sellaiseen paikkaan ja sellaisen henkilön luo, jota paikkaa ja henkilöä ei osannut tuollaiseksi kuvitellakaan.
— Niin, käyn asiaan heti käsiksi. Olen tämän nuorisoseurapiirin keskusseuran sihteeri ja matkoilla jouduin myös tänne. Tuli tuolla seuran talolla puheeksi urheilukentän laittaminen, koska urheilu näkyy täälläkin saaneen kannattajia. Mutta heillä ei ole maata siinä talon likellä. Kuuluu olevan siinä teidän maata. Lähdin heidän puolestaan pyytämään teitä hyväntahtoisesti luovuttamaan sopivan maapalan seuran käytettäväksi.