Mitähän hän ajatteli, mietti Kalle, kun puristin enkä päästänyt hänen kättään irti. Kyllä minä olen tollo.
Mutta nuo hänen silmänsä. Minkälaiset ne olivatkaan? Sinisetkö vai ruskeat? Ei hän sitä muistanut. Ne olivat — nauravat.
Olkootpa minkälaiset tahansa, mietti hän suutuksissaan. Sama kait minulle.
Hän rupesi lukemaan, mutta korvissaan kuuli hän tytön äänen, kun tämä puhui.
— Oletko jo minkä ikäinen? kuuli hän äitinsä tytöltä kysyvän.
— Kesällä täytän seitsemäntoista, vastasi tyttö.
— Vai niin nuori. Et tuota ole vanhan näköinenkään.
— Kenenkä tyttöjä sinä oikeastaan oletkaan?
— Sen Kantalan lesken.
— Kantalan. Sehän on suuri talo.