— Hän pyysi minua vaimokseen.
— Ja sinä.
— En tietystikään ruvennut, koska muistin, että sinäkin olet olemassa. Vaikka olihan se vaarallista niinkin tehdä, koska et ollut vielä mitään puhunut ja ei ollut tietoa, puhutkokaan.
— Sinä olet aika vekkuli, sanoi Jaakko. Heillä oli niin paljon puhumista, etteivät he huomanneet, miten ilta vaihtui valoisaksi ja varjottomaksi yöksi ja miten kaikki melu tyyntyi hiljaisuudeksi.
— Tuletteko jo sieltä nukkumaan! kuulivat he Matildan äidin porstuan ovelta hiljaa sanovan. Sitten katosi hän äänettömästi sisään.
He nousivat ja lähtivät myöskin sisään. Kun he kiipesivät portaita puolihämärässä eteisessä, kääntyi Matilda äkkiä ja tarttui Jaakkoa kaulaan ja hänen huulensa hakivat kiihkeästi suudelmaa. Sitten riistäytyi hän irti ja juoksi sisälle.
Mutta sinä iltana ei Jaakko tahtonut päästä nukkumaan. Hän valvoi vielä, kun pikku kaupungin kattojen yli ruskotti idästä aamu-auringon punertava sarastus.
* * * * *
Suuri laivavene keikkui merimieshuoneen rannassa. Se oli täynnä koreja, säkkejä ja merimiesten tavara-arkkuja. Väkeä seisoi rannalla muutamia kymmeniä. Kävi hiljainen puheen sorina, ja odotus ja suru kuvastui ihmisten kasvoista.
Oli pilvinen päivä, mutta ei satanut. Tuuleskeli ja harmajat pilvet kiisivät taivaalla ikäänkuin toisiaan ajaen; meri aaltosi ja oli synkän ja pelottavan näköinen. Tuntui aivan kuin olisi ollut syksy, vaikka oli paras kesäsydän.