Oli varhainen aamu.
Kapteeni Kanniainen oli menossa Sovion veljesten konttoriin. Perämiehen ja miehistön oli myöskin määrä tulla sinne tilille.
Heti Englantiin päästyään oli kapteeni antanut merivahinkoselityksen ja sähköttänyt isännistölle onnettomuudesta.
Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin nousta myrsky.
Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä niissä kaivellut… Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän…
Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän vanhentunut sitten viime näkemän… jalka oli kankea ja raskas, askelet lyhyet ja hitaasti eestyi taival.
— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti mennä äänettömänä ohi.
Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen takkiinsa.
— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne… Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.
— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut… Koetin vain, että tunnetteko te minut… Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja puristi äijän kättä.