Matti-isäntä valvoi naisten evästen laittoa, etteivät he vain mitään unohtaisi. Siinä jutteli hän emännän kanssa, mitä kotona oli tehtävä sinä aikana, kun hän on poissa.
Naiset lähtivät navettaan ja miehet jäivät istumaan tyytyväisinä ja rauhallisina. Ainoastaan Jaakko näytti levottomalta ja vilkuili ikkunasta pimeään iltaan. Hän hautoi taasen mielessään sitä, mitä jo kauvan oli pohtinut. Jo pitkän aikaa oli hän ajatellut tehdä asian selväksi naapurin Leenan kanssa.
Hän oli innokas metsästäjä ja hyvä saamaan otuksia. Nytkin oli hänellä kartanolla olevissa kuormissa aika kimppu metsäeläinten nahkoja, joilla hän kaupungista saisi sievät rahat. Ennenkin oli hän lähettänyt nahkoja kaupunkiin, joten hänellä oli jonkun verran säästörahoja. Kun hän nyt itse sinne menee, niin niillä voisi hän ostaa sievän silkin ja kihlat Leenalle.
Latolan Leena oli paria vuotta häntä vanhempi ja kylän kauniimpia tyttöjä. Silloin tällöin oli hän ollut Jaakonkin kanssa; istunut hänen sylissään, suikannut suutakin ja muutamina öinä viime kesänä Päästänyt aittaansakin, niinkuin oli tavallista siihen aikaan. Mitään sen pysyvämpää suhdetta ei heidän välillään vielä ollut. Olihan vain Leena kuin hauskuudekseen leikitellyt hänen kanssaan. Mutta siitä lähtien oli Jaakko hautonut tosituumia tyttöä kohtaan. Yhä tulisemmin oli hän alkanut tätä katsella ja etsiä hänen seuraansa. Mutta tähän asti ei hän ollut tuumistaan tytölle tosissaan puhunut. Tänä iltana päätti hän sen tehdä.
Naisten navettaan mentyä pujahti hänkin ulos ja suuntasi kulkunsa naapuritaloon. Mutta pihalle tultuaan ei hän mennytkään sisälle, vaan hiipi navetan puolelle, missä arvasi Latolan tyttöjen olevan iltatöillään. Siellä pysähtyi hän navetan ja karjaladon väliseen solaan. Navetan ovi oli auki ja sieltä kuului naurua ja puhetta. Pian pääsi hän selville että siellä tytöt olivat omin päinsä. He rupesivat lypsämään ja hänelle tuttu ja mieluinen ääni alkoi laulaa:
"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!"
— — — — —
— — — — —
Henkeään pidätellen kuunteli Jaakko laulua. Hänestä tuntui, että hänestä Leena laulaa, häntä kaipaa. Hänen mielensä teki mennä navettaan, mutta sitten hän hillitsi halunsa ja siirtyi navetan oven taakse piiloon.
Tytöt saivat lehmät lypsetyksi ja alkoivat kantaa ladosta illallisheiniä. Jaakko oli oven suojassa, etteivät he häntä huomanneet. Heitä oli navetassa kolme, Leena kolmantena. Jaakko näki hänen tulevan heiniä noutamaan ja antoi hänen mennä sivutsensa… Niin sen pitää tapahtua, mietti hän. Uskaltaa hän sen; monta kertaahan Leena on ennenkin hänen sylissään istunut.
Kun Leena palasi toisen kerran heiniä noutamaan, kaappasi Jaakko hänet äkkiä syliinsä.
Tyttö huudahti säikähtyneenä, mutta tuntiessaan samalla ryöstäjänsä, alkoi nauraa ja löi Jaakolta lakin maahan.