Syksy-myrskyt ja kevätsateet ovat liottaneet maalin ja kirjoituksen hautarististä ja vuosikymmenet haihduttaneet Aunolan ukon elämän nuorempien mielestä, niin että tuskin kenkään tietää, kuka sen suuren tuomipensaan alla lepää. Mutta vaikka ajan karkea käsi onkin tämän tehnyt, niin ei ukko siitä huoli, vaan odottaa meritoveriensa kanssa sitä "ijankaikkista kirkastumista", johon hän eläessään vahvasti luotti.
XIV.
Kotiin tulo.
Kävi hienoinen tuulen henki. Ulapalla, saarien ulkopuolella, jymisivät kohtalaisen korkeat aallot, ottaen siellä täällä harjalleen valkoista vaahtoa; meri kimalteli kirkkaana; aurinko paistoi länsi-etelästä, mistä tuulikin puhalsi.
Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Kraaselin majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle. Ihan silmiin koski veden kimallus aurinkoon päin katsoessa. Sieltä antoi hän katseensa liukua maan puolelle. Siellä oli lahti jotenkin tyven. Sen rannalla oli kaupunki, josta hän oli tänne vuorolleen aamulla tullut. Mutta siitä ei näkynyt muuta saarien yli kuin hoikka kirkontorni ja sen vierellä kellotapuli, jonka ikkunat välkkyivät auringon paisteessa. Varvista päin kohosi pikipolttimon korkea torni, joka syöksi mustaa savua kirkkaaseen ilmaan.
Vanhaa Eerikkilää raukaisi meren kohina, päivän paiste ja yksinäisyys. Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja oikaisi komeronsa penkille hetkeksi pitkäkseen. Vanhuus jo alkoi vaivata ja jalkoja kolotti. Toista olisi olla kotona, kyhniä siellä kaikenlaista pikkutyötä. Monta kertaa oli Eerikkilä aikonut heittää toimensa, mutta aina kesän tultua tuli lähdetyksi tänne. Vaikka eihän se olisi niin pakollista ollut, sillä olihan hänellä siksi varoja, että olisi jo voinut huolettomia vanhuuden päiviä viettää. Mutta Eerikkilään oli elämän varrella tarttunut hiukkasen ahneuden syntiä. Onhan hyvä, että raha säästyy ja elelee palkalla; eihän tiedä, kuinka kauvan vielä pitää elää ja vaikkapa säästöt tulisikin tarvituksi ennenkuin elämä loppuu.
Hän nousi taasen katsomaan merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi kaukana pienen pisteen. Siinä samassa oli raukeus pois pyyhälletty, eikä tuntunut kolotustakaan. Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan oikein! Siellä oli laiva tulossa. Mutta se oli niin etäällä, ettei vielä selvään erottanut, tuleeko se kaupunkiin, vai meneekö sivu. Tunnin, toistakin piti hän sitä silmällä. Sitten näki hän, että tulija suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle. Silloin vetäisi hän kiiruusti lipun tankoon. Tuulen henki tarttui siihen ja se hulmahti iloisesti elämään.
Sitä katsoessaan meni Eerikkilän suu hymyyn: Hän oli näkevinään, mitä hänen tekonsa saapi aikaan kaupungissa. Ensin huomaa sen kirkontapulissa palovartia. Hän ilmoittaa siitä sivukulkijoille. Silloin syntyy elämää ja liikettä.
Eerikkilä katsoi uudelleen kiikarilla. Nyt hän jo tunsikin tulijan. Sehän oli "Delphin", aivan entisellään. Tasaisessa tuulessa läheni se aika nopeasti. Hän muistutteli mieleensä, ketä miehiä siinä olikaan. Muistikinhan hän ne melkein kaikki. Kyllä ovat äijäparat nälkiintyneitä. Sellaisen kapteenin, kitupiikin kanssa he ovatkin olleet. Hyi! Homehtunutta ja toukkaista leipää ovat saaneet purra monta vuotta. Kun leivän syrjää on pöytään kopistanut, niin niitä on aivan tippunut. Ja entäs se liha! Se on melkein itsestään liikkunut. Ja herneet! Hyi! Mutta mitäpäs siitä. Kapteeni on saanut halvalla sellaista ruokaa. Pistänyt rahan jäännöksen taskuunsa. Senhän olisi tehnyt moni muu. Itseään ei Eerikkilä pitänyt ollenkaan parempana, sillä jos hänellä olisi ollut semmoinen tilaisuus, niin pikemmin olisi hän sitä käyttänyt kuin käyttämättä jättänyt. Vaikka eihän se oikein ole. Kaukana siitä! Mutta kun ihminen on kerran ihminen, niin ei saa tuomita.
Mutta sitten vetäytyi Eerikkilän suu taasen hymyyn. Kylläpä eukot nyt koettavatkin ukkoja hyvänä pitää. Varsinkin nuoret. Hän oli näkevinään, miten pikku taloissa oli iloinen touhu. Onhan nyt jo kaupungissakin joku tuntenut laivan… Ketäs siinä taasen tuleekaan?… Se ja se… Nuoria miehiä melkein kaikki… Kylläpä muijat liehuvat… Pesevät ja puhdistavat, keittävät ja paistavat. Laittavat itsensä niin helkkarin nätiksi. Ja sitten rantaan… Sieltä kotiin… Ja sitten siellä… Eerikkilä muisteli nuoruuden aikaa ja melkein kadehti tulijoita.