Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle, joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa. Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin" miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.
Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä, jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.
Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä. Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi pakahtunut.
Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui. Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi rannalla seisova väkijoukko.
Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.
Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa. Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon. Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas, sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.
Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta kaupungin pieniin taloihin.
Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja löydä; sitä saattaa vain elää.
— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.
— Miten päin?