* * * * *
Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain rakennettiin.
Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.
Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta, oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä mitään tietoja saanut.
He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin. Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän, ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää, että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki mieli hiukan miettiä.
Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle pojalleen.
Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.
Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita. Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää. Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia, mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.
He tulivat Aunolalle.
Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi ukkoa kuin piispaa pappilassa.