Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.
Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin. Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen sylissä.
— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta sylissään.
— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.
Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.
Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea… Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.
XV.
Isä ja poika.
Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet, jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä, metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.
Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.