— Kyllä tekevä työtä löytää. Mutta taitaa jo miestä kyllästyttää tämä rauhallinen elämä. Tekee mieli mennä sinne maailman rantoja koluamaan… Mitä sinä minua vastuksiksesi otitkaan ja lapsia laitoit, kun et meidän kanssa olisi ollenkaan? Mene ja älä tule takaisinkaan! kivahti Matilda suuttuneena ja kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä.
— So, so! Eihän tuosta nyt tuommoista elämää…
— Parikymmentä vuotta olet siellä ollut. Kotona olet ollut vain käymäseltään, sen verran vain, että olet lähtiessä muistanut minne palaat. Minä olen saanut lasten kanssa täällä olla niinkuin ei miestä olisikaan. Ja nyt vielä aijot, vaikka minä luulin, että se meno on jo loppunut… Eiväthän lapsetkaan tiedä, että heillä isää on olemassakaan…
— Tiesitpä sinäkin sen, vaikka ukko oli aina menossa!
— Mutta sinun menosi pitää tähän loppua!
— Eihän sitä tiedä… Enhän minä muuten, vaan kun tuntuu täällä aika hukkaan kuluvan… Kun ei saa työtä minkäänlaista…
— Mikset sitä saa… Pyydä kalaa, tai osta maata, tai tee mitä hyvänsä. Mutta mennä et saa! Jos lähdet sinne maailman rantoja kiertämään, niin pysy siellä! Minun luokseni sinulla ei sitten ole asiaa, sanoi Matilda, keikautti päätään ja lähti kyökkiin. Mennessään löi hän oven kiukkuisesti kiinni.
Jaakko jäi istumaan ja ihmettelemään hänen kiukkuaan. Hän alkoi vihellellä. — Hän oli eukkoonsa hiukan tyytymätön, kun se tuommoisen elämän nosti ja tahtoi vallan viedä; mutta samalla oli hän hyvinkin tyytyväinen siitä samasta syystä.
Häntä tosiaankin oli kotona olo alkanut kyllästyttää, kun ei ollut mitään säännöllistä työtä. Olihan syynä myöskin se, että hän kaipasi sitä elämää, jota oli parikymmentä vuotta elänyt. Tämä nykyinen tuntui liian rauhalliselta ja hiljaiselta. — Mutta kunhan siihenkin tottuu… Kun on tuommoinen eukkokin, mietti hän, eikä saanut päätetyksi, mitä Kankaan Antille sanoo, kun hän tulee.
* * * * *