Illalla tuli Antti vaimonsa kanssa.
Jaakko oli kartanolla.
— Mitä tuumaat? kysyi Antti heti.
— Taitaa puhaltaa aivan vastaan, sanoi Jaakko. — Eukko löi maahan koko aikeen.
— Niin on meilläkin, nauroi Antti. — Mutta mitä me heistä. Muuten taitaa leipä oheta, jos emme lähde. Ei täällä perhanassa saa enää mitään työtä… Sinullehan se ei haittaa tee, kun sinulla on varoja, että voit jotain hommata; saat edes kalanpyydykset… Mutta minulla on eri asia. Kohta loppuvat viime reissun rahat… Lähdetään! Sanokoot eukot mitä hyvänsä.
— Kyllähän niitäkin on kuultava. Minun ei luvattu enää kotiin palata, jos vain lähden, nauroi Jaakko.
— Vai otti niin kovalle…
Miesten jutellessa oli Antin vaimo mennyt sisään.
Hän oli rasittuneen näköinen. Heillä oli paljon lapsia, ja se asia oli Antilta monta kertaa unohtunut satamissa. Palkka oli jäänyt sinne ja vaimo oli saanut tulla toimeen lasten kanssa miten oli voinut.
Kun miehet kerkesivät siitä sisään, ryöpsähti heitä vastaan sellainen sanaryöppy, että he eivät kerenneet muuta kuin kuunnella. Matilda soitti pää-ääntä ja Antin vaimo auttoi häntä. Siinä saarnassa oli kovuutta ja hyvyyttä niin runsaasti, että Jaakko päätti jo luopua matkasta. Mutta kuitenkin sanoi hän vielä: