— Rupea sinä kumppaniksi!
— Millä rahalla minä rupean. Olen köyhä kuin kirkon rotta.
— Kyllä sinullakin olisi, kun vain olisit osannut pitää, sanoi Antin vaimo. Äänessä oli puoleksi kehumista ja puoleksi moittimista.
— Kyllä olisi, kun vain… sanoi Antti mielissään.
— Jos et rahaa yritykseen panisikaan; sinä rupeaisit merimieheksi… Maksaisin sellaisen palkan kuin kannattaisi… Saisit jo heti työtä… Aivan huomen aamulla menen joltakin porvarilta kysymään rakennuspuiden jätteitä… Niitä näkyy varvissa olevan paljon jälellä… On siellä vielä joku tapulikin, valmiit kelkat, pasa ja kaikki mitä tarvitsee… Timpereitä on myöskin… Tänä kesänä saamme jahdin jo valmiiksi… Jaakko puhui innostuneesti. Asia tuntui aivan mahdolliselta.
Matilda oli ylpeän näköinen. Hän oli keksinyt sellaista, johon miehiset miehetkin innostuivat.
Merelle lähtö jätettiin niin kauvaksi kun saadaan selville, tuleeko jahdin rakentamisesta mitään. Sitten, jos siitä tosi tulee, jää ulkomaille lähtö kokonaan.
Kankaan Antin vaimon kärsineet kasvot kirkastuivat ja hänen sammuksissa olevat silmänsä saivat uuden loisteen. Hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Antti antaa tästä lähtien täyden palkan perheelleen… nälkä pakenee ja hyvinvointi tulee sijaan… Ehkä heidänkin elämänsä pääsee vielä kohoamaan.
Se ilta oli iloinen. Miehet pohtivat asiaa puolelta, jos toiseltakin.
Mitä enemmän sitä mietti, sitä todellisemmalta se rupesi tuntumaan.
Vasta puoli-yön aikana lähtivät Kankaan Antti ja hänen vaimonsa pois.