Eivät enää rai'u kaupungin lahdella iloiset hurraa-huudot niinkuin ennen merimiesten palatessa. Merimieshuoneen rannassa ei kukaan enää kyyneleitä vuodata… Mutta meri kimaltelee vielä niinkuin ennenkin, ja vanha, kaunis Raahe sen rannalla on entisen kaltainen, ainoastaan hiljaisempi… Se elää entisillä muistoillaan… Vielä siellä elää kuitenkin entinen merimieshenki, sillä tuskin löytynee sitä maailman merta, missä ei vielä nytkin tapaisi joitakin raahelaisia merimiehiä — vaikkakin vieraissa laivoissa.
Ja merimieshuone. Se on museona, jossa on nähtävyyksiä maailman kaikilta ääriltä: strutsin munia, lämpimien maiden lintuja, villien ruumiinverhoja, kiinalaisia päivänvarjostimia ja paljon muuta. Ne kaikki ovat entisten merimiesten tuomia, samaten kuin museossa olevat lukuisat fregatit, parkit, prikit ja kuunarit ovat heidän tekemiään.
Ja nämä vanhat merikarhut.
Heistä on suurin osa jo mennyt sinne, minne Aunolan ukkokin. Ainoastaan muutamia on elossa, vanhoina ja lujina kuin tervaskannot; he surevat entisen uljaan merielämän loppumista ja uskovat, että kun vielä eläisivät entiset "patruunat", niin Raahekin eläisi.
Mutta iäksi ovat poistuneet "Vällmannin Paltsu" ja "kapteeni". Ennen lähtöään muistivat he kotikaupunkiaan lahjoittamalla osan laivoistaan ja niiden tuloista vasta kaupunkiin perustettavaa oppilaitosta varten. Heidän lahjoituksestaan on kertynyt miljoonarahasto, jolla on rakennettu kaunis koulurakennus varviin menevän tien viereen Paavonperän mäelle, siihen, mistä alkaa "Fellmanin puistikkokatu" johtaen rautatieasemalle.
Sovion veljekset saivat nähdä Raahen suuruuden lopun. Ennen kaiken katoamista poistui toki tulinen Matti-patruuna jättäen Henrik-veljelle suuren omaisuutensa. Tämä eleli sitten rauhallista vanhanpojan elämää kitsaana ja säästeliäänä. Katkeralla mielikarvaudella näki hän synnyinkaupunkinsa kohtalon. Saadakseen elämän alkuun, katsoi hän viisaammaksi ruveta hieromaan sovintoa uuden ajan voimien kanssa. Hän lahjoitti kaupungille huomattavan rahasumman, jolla saatiin aikaan rautatie höyryveturineen. Sekin on siis palavan kotiseuturakkauden aikaansaama. Sitä pitkin jyrräävät nyt junat Raaheen ja kiljahtelevat iloisesti mennessään kaupungin ohi Lapaluotoon, missä niiden kuormat puretaan suuriin höyrylaivoihin.
Aseman vieressä, rautatien toisella puolella, on puistikkoinen hautuumaa. Siellä lepäävät he kaikki: Aunolan eukko ja ukko, jonka yksinkertaisen elämänva'on aika on luonut umpeen, siellä on Björkqvistin Epu, "Vällmannin" ja Sovion veljekset, joiden kotiseuturakkautta osoittavat muistomerkit koulu ja asema lyövät kauniisti kättä toisilleen "Fellmanin puistikkokatua" pitkin.
Kukaan ei tiedä, mitä he sanoisivat, jos he sinne turpeen alle kuulisivat junan jyminän ja veturin kiljahdukset… Mahtaisi Aunolan äijä vetää tuuheat kulmansa ryppyyn.
Mutta aika rientää ja järkähtämättä makaavat siellä pohjalaiset merimiehet ja porvarit odottamassa, — kuten Aunolan ukon haudalla sanottiin — "ijankaikkista kirkastumista".