Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vasta pirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseen kuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niin kaikui koko kartano raikkaasti.
Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät ne pakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään olevia heiniä.
Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuan vanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli Hirsikankaan Matti-isäntä.
Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjalla kuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.
Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuin olisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.
— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.
— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessa paukahtelee, vastasi poika.
Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellut sitä varoen.
Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reen viereen ja sanoi uudelleen:
— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?