— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, että olisi särkynyt.
— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäisellä reellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.
— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti
Jaakko.
— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähti pahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisesta kaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sitten pudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitä tarkastella.
— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakko suuttuneena.
— So, so! Olehan, poika, nyt… Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistä pärettä, että näkisi! kehotti Matti.
— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolan isäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.
— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.
Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Matti saa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.
— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakko vihoissaan. Mutta ääneensä ei hän uskaltanut mitään puhua, peläten isänsä suuttuvan, eikä sitten päästävän häntä mastopuun vientiin Raaheen.