— Eipä sitä tiedä uskoa… Parempi katsoa kuin katua, puheli Matti.
Samassa heilahteli punertava ja häilyvä päresoihtu lumisella pihalla.
Sen valossa tutki Matti sitten tarkoin rekeä. Huomatessaan sen eheäksi, jysähdytti hän sen jalaksilleen ja pisti soihdun hankeen, missä se sammua tupsahti.
Silloin uskalsi taasen pakkanen palata metsästä ja kävi jysäyttämässä pirtin nurkkaa, että kartano kajahti. Sitten napsahutti se hiljemmin navetan puolella ja siirtyi metsään rytyyttämään.
— Oh hoh! Kylläpä se nyt paukuttaa, puheli Matti-ukko ja puhalteli kouraansa.
— Pakkoko oli ruveta rekeä kopeloimaan tämmöisessä pakkasessa, ei
Jaakko malttanut olla pistämättä.
— Nytpä sen tietää, että se on eheä, sanoi Matti ja talutti hevosen aisojen väliin.
Jaakkokin nouti tallista hevosen ja valjasti sen jykevätekoisen takareen eteen. Renki toi hänen perässään kolmannen hevosen, jolle valjastettiin vain irtonaiset aisat. Myöskin kolmella naapuritalon hevosella oli samalla tavalla irtonaiset aisat perässään.
Kun hevoset oli saatu valjaisiin, lähti matkue kartanosta ja painui talon vierestä alkavaan metsään. Tiellä, mikä luikerteli puiden välissä, oli aivan umpi; hevosten oli vaikea siinä kahlata, samaten miestenkin, joille ei ollut turvaa hevosten perässä venyvistä aisoista.
Ainoastaan Matti-isännän hevosella oli reki. Hän ajoi koko jonon etupäässä. Hänen perässään tulivat reettömät hevoset ja kaikkein viimeisenä ajoi Jaakko, istuen takareen tukilla.