— Se peto se kerkeää. Mutta kuulehan ukko! Tuo minullekin samallainen, vieläkin suurempi! Rahan saat minultakin. Tuotko?
— Enpä mä häntä tiedä, jos…, eikä hän kerennyt sanoa: jos löydän, ennenkuin Matti-patruunan kiivas veri kuohahti, — sillä hän vaati heti aina selvän ja varman vastauksen — ja hän karjasi:
— Ole tietämättä, käppyrä! Tule sinä, suuri mies, tänä päivänä minun konttoriini! sanoi hän Latolaiselle ja sitten suuttuneena huusi:
— Hei miehet! Kuulkaa nyt kaikki, niin monta kuin teitä lieneekin! Ajakaa kuormanne, mastopuut, pelkat, pantturit ja kaikki mitä teillä on, minun varviini! Tulkaa sitte noutamaan rahat meidän konttorista!… Mitä töllötätte! Ettekö kuule?… Meillä on millä maksetaan! Hih hei! hihkasi hän, löi kämmeniään yhteen ja pyörähti kantapäillään ympäri.
Sitten lähti hän kävelemään ja nauroi mennessään. Mutta päästyään veljensä, Fredrik Sovion talon kohdalle, pui hän nyrkkiään sinne päin ja kiroili suun täydeltä.
Tori alkoi tyhjetä ja puukuormat soluivat Isoakatua rantaan ja siitä lahden yli Matti Sovion veistämölle.
Pielaveden jättiläinenkin pääsi liikkeelle. Se pysähtyi Fredrik Sovion talon kohdalle. Hevosten eteen pantiin heiniä, eväskuormat ajettiin Sovion suureen kartanoon ja Matti Hirsikangas lähti konttoriin. Sinne kuljettiin pihan kautta. Konttorin mahtavat tammiovet näyttivät sanovan: Jolla ei ole aikaa kiertää kartanon kautta, se pysyköön poissa! Oven edessä rapisteli Matti kuuraa turkkinsa kauluksesta, kopisteli lumen saappaistaan ja meni sisään.
Jaakko ja muutamia muita hänen matkassaan tulleita savolaisia jäi kadulle puun viereen odottamaan Matin palaamista.
Jaakko nousi puun tyvelle istumaan ja katseli kaupungin elämää. Isokatu, jolla hän oli, halkaisi kaupungin, alkaen sen pohjoistullista ja loppuen mereen, jonka rannalla melkein kadun kohdalla oli merimieshuonerakennus. Hänen toverinsa lähtivät Mattia odottaissaan katselemaan kaupunkia, kulkien rantaan päin.
Kaikki oli hänestä outoa, kaupunki katuineen, talot, kauppapuodit ja ihmiset. Varsinkin ihmisiä hän ihmetteli. — Tuossa katukäytävää sipsutti muuan tyttö, jota hän ihan mielikseen katseli. Kuinka notkeasti nousi hänen jalkansa, meni aivankuin tanssien! Hänen jälkeensä katsoi Jaakko niin kauvan, kunnes tyttö kääntyi poikkikadulle ja katosi: Hänen mieleensä tuli Leena ja kotikylän tytöt. Mitä nämä kömpelöissä kengissään ja paksuissa vaatteissaan olivat verrattuna tuohon sipsuttajaan! Leena oli ollut hänen tähänastinen tyttöihanteensa; sen kauniimpaa ja miellyttävämpää ei hän maailmassa luullut olevankaan. Ja kun hän siinä istui ja mietti, tunsi hän, että se hehkuva polte, jonka Leena hänessä oli herättänyt, heikkeni ja riutui, ja sen sijaan tuli kaipaus nähdä tuo äskeinen tyttö, tai jotain hänen laistaan vielä uudelleen.