Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti silkin saatuaan pois.
Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.
* * * * *
Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava sisämaan kevät.
Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.
Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan. Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon toisen Jaakkoon.
Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?
Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.
* * * * *
Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi aamutuulessa.