* * * * *
Näin eleli hän Raahesta palattuaan omaa elämäänsä. Työssä ollessaan ja iltasin maata mentyään muisteli hän kaupunkimatkaansa. Varsinkin oli hänen mieleensä painunut kohtauksensa Björkqvistin Epun kanssa ja hänen sanansa: Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa… Se tosin tuntui hänestä mahdottomalta, mutta kuitenkin kuvitteli hän sitä.
Hän kuvitteli kaupunkimatkaansa hiljaisuudessa. Muisteli miten hänen isänsä ja Sovion patruuna olivat tulleet konttorista mastopuuta katsomaan. Puun ympärillä olevat pikkupojat heittivät kirkumisensa ja kohottivat lakkiaan patruunalle, joka kookkaana ja mahtava kävi puuta tarkastamaan. Kulki tyvestä latvaan, hymähteli ja koputteli kädellään jäistä puuta, palasi sitten taasen tyvelle ja hymähteli. Sanoi sitten, näyttäen olevan hyvillä mielin: Viekäähän puu varviin!… Kyllä te Hirsikankaan isäntä sananne piditte. Tulkaa sitte konttoriin, niin sovitaan hinnasta!
Sitten lähtivät he veistämölle: ajoivat viettävää katua myöten meren jäälle, jonne lahden yli näkyi veistämöltä laivanrungot. Niiden yli kohosivat takana olevat lankkutapulit ja varastohuoneet.
Jota lähemmäksi he saapuivat, sitä selvemmin kuului sieltä pauke ja kalkutus.
Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari; eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa, minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita, mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.
Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten heidän tuli puunsa vedättää.
He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni. Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan. Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin, jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.
He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä. Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.
Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa; sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin, vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut… Mutta sitä eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.