— Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla näkyy olevan noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa. Jos vain aijot merimieheksi, niin kiipeä joka päivä kolme kertaa Savon korkeimman hongan latvaan ja huuda sieltä kurkun täydeltä! Jos niin teet, niin edestäsi sen löydät. Muista nyt, mitä Björkqvistin Epu sinulle neuvoi!

Sen sanottuaan lähti ukko mennä keppasemaan katua pitkin. Jaakko istui ja katsoi hänen jälkeensä ja ihmetteli kummallista ukkoa ja hänen yhtä kummallista puhettaan.

Ihmisiä tuli ja meni. Porvarien rengit ajoivat välkkyväkarvaisilla hevosillaan ja huutivat toisilleen. Kauppapuotien eteen pysähtyi jyvä-, voi- ja nahkakuormia. Puotien ovet paukahtelivat… Silloin alkoi myös laivaveistämöltä kuulua satojen kirveiden vilkas kalke ja satojen vasaroiden kiihtyvä pauke… Aamu oli valjennut ja hämärä haihtunut pienen kaupungin kaduilta. Sen yli kaartui kirkas ja kylmä talvinen taivas; mutta alla, pakkasesta huolimatta, oli vilkas ja kiehtova elämä. Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan tunsi Savon sydänmaan poikakin vilkastuvansa. Kiehtova elämän hyörinä lumosi hänet. Tuo elämä minkä hän ympärillään tunsi, minkä paukkeen ja kalkkeen hän kuuli, ei ollut sydänmaan poikaakaan vierovaa. Se oli tervettä, voimakasta ja yksinkertaista niinkuin entinen Raahekin tuohikattoisine, pienine taloineen ja vaatimattomine ihmisineen.

III.

Kodista irti.

Kaupunkimatka oli tehty, ja Jaakko oli kotona. Hän teki töitä: ajoi hevosella heiniä ja puita, kulki metsällä ja pyydysteli toisinaan riistaa. Elämä näytti olevan entisenlaista ja kulkevan entistä tuttua latuaan. Kaupunkimatka oli hetkeksi keskeyttänyt päivien tasaisen kulun; oli katkaissut jokapäiväisten töitten yhtäläisen, alati uusiutuvan sarjan. Se oli temmannut talon miehet hetkiseksi näkemään toisellaista elämää, josta ei talon vaimoväkikään jäänyt osattomaksi, sillä miesten palattua kuulivat naisetkin heidän kertovan kaupungista niin paljon, että hekin saivat siitä jonkinlaisen kuvan. — Olipa renki tavannut muutaman juopporatin merimiehen, joka oli opettanut hänelle merikomennussanoja, tietystikin ryyppypalkkaa vastaan. Näitä hullunkuriseksi vääntämiään sanoja opetti renki sitten mielellään kaikille, jotka sitä halusivat.

Aikaa voittain unohtui kaupunkimatka vaikutuksineen; ei kukaan enää siitä puhunut muuten kuin toisinaan sivumennen muun asian yhteydessä. Se oli haihtunut miesten mielestä jättämättä mitään syvempää vaikutusta jälkeensä.

Mutta toisin oli Jaakon laita. Hän ei matkasta puhunut kenellekään. Toiset tyhjensivät itsensä, mutta Jaakko piti muistonsa omanaan ja yksinään niitä mietiskeli. Vielä silloin, kun toiset olivat matkansa unohtaneet, eli hän sen muistoissaan uudelleen.

Kotona oli hän aina ollut vähäpuheinen, mutta viime aikoina muuttui hän yhä hiljaisemmaksi. Siihen osaltaan vaikutti hänen suhteensa isäänsä. Isä suosi silminnähtävästi toisia veljiä. Niitä oli kaksi. Jaakko oli keskimäinen. Vanhin veli oli isän tapainen: kova puhumaan ja ovela joka tilaisuudessa tunkeutumaan etualalle. Samalla oli hän kitupiikki, sellainen, ettei raskinut kulkea edes oikeissa vaatteissa, vaan kävi aina rikkinäisissä. Hänet, joka oli isänsä kaima, Matti, oli luonto vartavasten varustanut lahjoillaan Hirsikankaan suurimmaksi perijäksi, isännäksi isänsä jälkeen. Nuorin veli, Samuli, oli vielä melkein lapsi, mutta osottautui hänkin jo erilaiseksi kuin Jaakko. Hän oli aina tyytyväinen, ei kaivannut mitään, eikä koskaan yrittänytkään vastustaa ketään. Hän oli jo alunpitäen sellainen, että hänestä voisi tulla, kun sattuu, mainio talon elatusvaari, joka syömällä kuluttaisi perintö-osansa, se on: vaihtaisi perintönsä elinaikaiseen elatukseen.

Jaakko ei ollut kummankaan kaltainen. Hän oli hiljaisempi ja syrjään vetäytyneempi kuin vanhempi veli, mutta ei hän kuitenkaan niinkuin nuorempi, taipunut kaikkien talutettavaksi.