Ilta kului. Ukko istui lampun vieressä ja luki virsikirjan alussa olevaa "Ajantietoa" ties kuinka monetta kertaa. Siinä kerrottiin kuivasti ja yksitoikkoisesti aina Adamista aikain. Oli siinä mainittuna Egyptin faraot ja "Ruomin" keisarit, kuuluisat paavit ja muut merkkihenkilöt; siinä oli "kauheat nälkävuodet", ruttovuodet ja taudin raivot, kaikki asiat aina ukon aikoihin asti. Vaikka se oli kuiva ja mehuton, viehätti se sittenkin. Kun hän sai sen tutkituksi, rupesi hän lukemaan "Sitä Jerusalemin, pyhän kaupungin, kauheata hävityksen historiaa", "kerrottuna Flaavius Joseefukselta" y.m.
Eukko valmisti illallisen. Ja kun se oli syöty, olikin jo ilta. Kumpikin vanhus istui lampun ääressä sen hiljalleen siristessä. Eukko otti virsikirjan ja muistaen poikiaan alkoi lukea "Jokapäiväistä rukousta merellä": "O Herra, tässä me toimimme, tässä me makaamme heikossa haahdessa, joka pian voipi turmeltua; me kiitämme Sinua, ettäs meitä näihin asti niin armollisesti olet ulapalla aukealla johdattanut" j.n.e. Sitten seurasi "Ehtoosiunaus sunnuntaina".
Ukko kuunteli hartaana eukon laulavaa, nuotikasta lukemista. Mutta pian alkoi häntä nukuttaa, vaikkei vielä myöhäinen ollut. Nyt viime vuosina oli hän tullut iltauniseksi; nukkui aina heti, kun sänkyyn pääsi. — Elämän iltahan olikin hänellä käsillä. Aamu oli kulunut ja päivä laskullaan. Hän odotti, milloin meidän Herramme sammuttaisi hänen elämänsä liekin ja kutsuisi hänet eteensä. Ei hän sitä peljännyt, vaan puhui siitä ja toivoikin toisinaan sen pian tapahtuvan. Hänestä se oli luonnollinen asia; yhtä luonnollinen kuin päivän sammuminen, jolloin aurinko painuu mereen ja kultaa ruskollaan taivaan rannan… Siellä sitten Herramme luona hän näkee meren, niin kauniin ja hurmaavan, että kieli ei voi kertoa.
Ennenkuin eukko kerkesi riisuutua, kuorsasi jo ukko. Sitten sammutti Aunolaiska lampun ja meni hänkin levolle. Hiljainen pimeys peitti huoneen. Mutta meidän Herramme valvova silmä näki sen lävitse kaksi ihmistä, joissa ei vilppiä ollut.
VIII.
Keväistä elämää.
Kevät teki tuloaan.
Päivä päivältä kiipesi aurinko yhä korkeammalle. Sieltä valoi se valoa ja lämpöä pikkuisen Raahen matalille ja lumen peittämille katoille, ja suorille, säännöllisesti toisiaan leikkaaville kaduille, jotka olivat paksun lumen alla.
Eipä aikaakaan, kun katoilta alkoi keskipäivillä tipahdella kirkkaita ja välkkyviä pisaroita alla kulkevien niskaan. Iltakylmä ja aamupakkanen valoivat noista tipahtelevista pisaroista pitkiä jääkynttilöitä pikku talojen räystäitä koristamaan. Mutta ne eivät olleet pitkä-aikaisia. Lempeä auringon lämpö tiputteli ne pisara pisaralta pienemmiksi, ja lumikin loppui päivänpuolisilta katoilta kaikki tyyni. Kadut syöpyivät kalteviksi; maalaisten kuormat niillä kaatuilivat. — Meren jäälle kaupungin lahdessa kokoontui kevätvettä niin vahvasti, että työmiesten täytyi ruveta kulkemaan varviin kesätietä.
Sitten tuli pilvisiä päiviä. Niitä seurasivat leudot yöt. Silloin loppui pohjanpuolisiltakin katoilta lumi; kadut muuttuivat sohjuisiksi ja kevätvesi lisääntyi meren jäällä. — Pikku talojen miehet aukoivat illoin työstä palattuaan talojensa kohdalla lumeen ojia, joita pitkin vesi iloisesti lirisi. Pojat tekivät kaarnalaivoja, joita katuojissa uittelivat.