Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Pikkukaupungin yllä väreili lämmin ilma ja taivas oli kuultavan kirkas. Juhlatunnelma ja pyhäinen rauha oli laskeutunut taivaasta alas. Se tuntui hienoisessa tuulen väreilyssä ja lämpöisessä päivänpaisteessa; sitä heijasti tyven meri ja rauhaisat rannat. Se täytti myöskin ihmisten sydämet ja teki heidät raukeiksi ja rauhallisiksi. Pikku talojen pihanurmella paistattivat päivää viikon työtä tehneet miehet; rauhallisina, paitahihasillaan he lepäilivät. Se oli todellista lepoa, sellaista, mikä vaikuttaa sieluun ja ruumiiseen, mitä voi tuntea ainoastaan sellainen ihminen, joka on koko viikon tehnyt ahkerasti työtä. Laiskurit ja ajantuhlarit eivät sitä tunne, sillä heidän ruumiinsa ei lepoa kaipaa ja heidän sielunsa on rauhaton. Mutta niitä ei liene ollut monta koko kaupungissa.
Pyhäinen rauha oli myöskin Aunolassa. Ukko ja hänen äsken mereltä palannut poikansa makasivat tuomipensaan kalveessa. Jaakko oli siinä lähellä lauta-aidan varjossa ja kuunteli, kun Kalle kertoi ukolle viime matkalla heille sattunutta onnettomuutta Pohjanmerellä. Se oli vienyt yhden miehen…
Silloin kajahti tyvenen ilman halki kellon kumahdus. Alettiin ensi soittoa kirkkoon. Aunolaiska tuli kiirehtimään miehiä.
Matilda jäi kotiin päivällistä laittamaan. Kun nyt poika oli ensimäistä pyhää tulonsa jälkeen kotona, niin eihän sopinut ilman juhla-ateriaa olla.
Poikansa kanssa vanhukset lähtivät. Jaakko tuli portille ja katsoi heidän peräänsä. Melkein joka talon portista pujahteli ihmisiä kadulle ja he lähtivät hiljalleen kulkemaan kirkkoa kohti. Tuttavat nyökäyttivät tervehdyksiä toisilleen ja liittyivät yhteen matkaan. Naisilla oli virsikirja kädessään; useimmat miehet olivat ilman sitä. Kaikkien olennosta kuvastui pyhäinen hartaus. Kirkkoon menevien joukossa oli useita sellaisia, jotka vasta olivat mereltä palanneet, ja hartain, juhlallisin mielin kulkivat he tuttuun kotikaupungin temppeliin, johon liittyivät monet nuoruuden ajan valoisat muistot.
Jaakko seisoi ja katsoi päivänpaisteiselle kadulle niin kauvan, kunnes viimeiset menijät katosivat kirkkoon johtavalle poikkikadulle.
Hänen mielialansa oli herkkä ja kaipaava.
Hän lähti sisään, missä Matilda oli. Tämä hymyili iloisesti ja lupasi keittää makean kahvin. Mutta Jaakko oli tavallista vähäpuheisempi ollen omissa mietteissään. Se johtui siitä, että hän muutamana päivänä luuli tulleensa näkemään, ettei Matilda välitä hänestä muualla kuin ainoastaan kotona. Asia oli näin: Eräänä iltana edellisellä viikolla oli hän työstä palattuaan lähtenyt kaupungille. Hänen matkansa oli kulkenut Rantakadulle. Siellä olivat Launonen ja Matilda tulleet häntä vastaan. He juttelivat niin hartaasti, etteivät havainneet häntä ennenkuin aivan lähellä. Hänet huomattuaan karahti Matilda punaiseksi ja Launonen naurahti niin merkillisesti. Tämän tapahtuman yhdisti hän tansseissa ja monissa muissa tilaisuuksissa näkemiinsä seikkoihin. Olihan Launonen liian paljon Matildan kanssa, ollaksensa aivan vieras. Sen hän kyllä ymmärsi, etteihän Matildalla ollut mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, sillä eihän hän ollut sanallakaan hänelle rakkaudesta puhunut. Launosen kanssa oli Matilda ollut tuttava jo kauvan. Mutta kun ukko ei Launosta sietänyt, niin olivat koettaneet olla salaa yksistä tuumin. Launonen oli hänet voittanut ja pitää Matildan. Hänen on väistyttävä.
Hetken istuttuaan vetäsi hän takin päälleen miettien lähteä kaupungille. Tytön kanssa kahdenkesken oli olo liian tukalaa. Mitäpä hän ilakoi toisen oman kanssa. Jos hän jää, niin pian Matilda saapi taasen hänet asian unohtamaan, ja hän rupeaa luulottelemaan tytön hänestä pitävän.
— Minne sinä lähdet? kysyi Matilda.